Ei tarvetta lähidemokratialle

Keskiviikkona nimitettiin Suomeen uusi hallitus. Siinä ovat mukana eduskunnan poliittiset äärilaidat, ellei sitten kahta Vasemmistoliiton kansanedustajaa pidetä äärimmäisenä vasempana laitana. Kun he äänestivät pääministeriä ja hallitusta vastaan, äärimmäisin yksi prosentti eduskunnasta ei ole mukana hallituksessa.

Uusi hallitus on konsensushallitus, joka on sopinut hallitusohjelmansa ilman avointa poliittista keskustelua. Paperi lienee pisin hallitusohjelmateksti Suomen historiassa. Sen sanamuotoiluihin on kirjattu riittävästi asioita niin, että jokainen hallituspuolue voi sanoa saaneensa omia vaalitavoitteitansa tarpeeksi lävitse, vaikka ne ovatkin muiden hallituspuolueiden tavoitteiden vastaisia.

Tämä on mahdollista esimerkiksi siten, että arvonlisäveron korotusta tasaverona vastustanut SDP sai arvonlisäveron korotusta kulutusverona halunneen Kokoomuksen suostumaan arvonlisäveron pitämiseen ennallaan, kun arvonlisäveron sijasta tuotteiden kuluttajahintoja nostetaan korottamalla erityisveroja. Sekä SDP:n että Kokoomuksen tavoitteet täyttyivät, koska erityisvero on kulutusta verottava tasavero, jonka nimi ei ole arvonlisävero.

Salaiset hallitusneuvottelut ja niissä sovittu hallitusohjelma sopivat hyvin toistensa henkeen. Ohjelmassa halutaan vähentää kuntia. Pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta ei ole käytännössä mitään linjaa, mikä tarkoittaa, että hallitus hyväksyy muutamien paikallispoliitikkojen haaveet miljoonan asukkaan suurkunnasta.

Kuntien vähentäminen tarkoittaa kuntakoon kasvamista ja entisen paikallisen kuntademokratian muuttumista vähemmän paikalliseksi aluedemokratiaksi. Suomessa voimistuu neuvostoliittolainen keskusjohtoinen Moskova-ilmiö. Asiat päätetään keskitetysti jossain kaukana. Oman kylän tai kaupunginosan edustajaa ei enää saada valtuustoon, sillä mitä suurempi kunta, sitä pienemmän osuuden paikalliset aktiivit toimijat saavat kaikista äänistä. Menestyjiä ovat TV-kuuluttajat, missit, laulajat ja muut julkkikset, jotka tunnetaan niin takamailla kuin kirkonkylälläkin.

Julkkisten menestys sopii hyvin puoluetoimistoille. Ohjelmia ja kannanottoja kirjoittavat puolueiden todelliset johtajat, jotka eivät mittaa suosiotaan vaaleissa. Julkkisehdokkaat tuovat toimistoille valtaa. Paikallisia asioita tuntevat ja ymmärtävät ehdokkaat eivät ole kiusana.

Keskusjohdolla ei ole tarvetta lähidemokratialle.

SixPack – konsensuksen umpikuja

Pian on eduskuntavaaleista kulunut kaksi kuukautta ja jälleen maassa aloitellaan hallitusneuvotteluja. Hallitusneuvottelujen suuri kysymys on ollut, mitkä puolueet suostuvat hallitukseen. Kahta lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat vuorollaan julistaneet haluaan jäädä oppositioon. Ensimmäisenä vaalien suuri häviäjä Keskusta ja sitten ainoa voittajapuolue Perussuomalaiset. Tämän viikon alussa Vihreät päätti, ettei se halua hallitukseen. Viikon lopussa Vihreät taas halusivat hallitukseen, ainakin uusi puheenjohtaja ympäristöministeriksi.

On kehuttu, että pitkittyneet hallitusneuvottelut osoittavat, että puolueilla on eroja ja suomalainen politiikka siis on muuttunut Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen paremmaksi. Muuttunut ehkä, mutta paremmaksiko? Ei ole parempaa, että kansalaiset äänestävät puolueita hoitamaan kansalaisten asioita, ja sitten puolueet ilmoittavat, etteivät ne halua hoitaa asioita.

Hallitukseen ei haluta, koska sen pelätään kostautuvan puolueen kannatuksen laskuna. Näinhän on historiasta opittu. Siis puolueille on tärkeämpää turvata omaa menestystään kuin hoitaa kansalaisten asioita.

Eduskunnassa on nyt 8 puoluetta. Hallituksen muodostamisen ongelma on, että pitää saada hallitus, johon osallistuvien puolueiden kansanedustajat lupaavat äänestää kaikkien hallituksen esitysten puolesta. Ettei ole riskiä siitä, että hallitus voisi kaatua eduskunnan luottamuspulaan. Mutta onko tämä mahdollista ja onko tämä edes oikein?

Pysyvä enemmistöhallitus on mahdollinen, jos hallituspuolueet ovat samaa mieltä kaikista asioista. Yhden puolueen hallitukselle tämä on helppoa, mutta kun hallituspuolueiden määrä kasvaa, yksimielisyys vaikeutuu. Jokainen lisäpuolue vähentää sitä asioiden määrää, josta ollaan yhtä mieltä. Paitsi jos puolueilla ei ole eroja. Eli tavoiteltava enemmistöhallituspolitiikka, joka perustuu tiukkaan hallituspuoluekuriin, on väärä ajatus, jos pidetään hyvänä sitä, että puolueilla on eroja.

Nyt tavoitellaan konsensushallitusta, vaikka eduskunnan ainakin sanotaan hylänneen konsensuksen ja puolueet ovat muuttuneet erilaisiksi. Ei tunnu oikealta hallitustavoitteelta. Mutta ei konsensushallitus ole sen enempää demokratian kuin lainsäädäntömmekään periaatteiden mukainen. Sellainen demokratian pikkujuttu kuin välikysymys, eli hallituksen nauttiman luottamuksen mittaaminen eduskuntavaalien välillä, muuttuu kuolleeksi kirjaimeksi. Tai on muuttunut jo.

SixPack-hallitus joko palauttaa konsensuksen tai sitten se räjäyttää konsensuksen omaan mahdottomuuteensa. Se selviää ehkä viikon päästä, kun Katainen on jälleen päivittäin tiedottanut, ettei tiedota mitään. Vieläkään ei suomalaiseen demokratiaan kuulu avoin poliittinen keskustelu kuin kerran neljässä vuodessa, siitä asiasta on konsensus. Jo vai vielä?

Autot muiden yläpuolelle, nyt Puotilassa

KSV:n liikennesuunnittelijat ovat esittäneet, että Itäkeskuksen, viereisen Prisman ja Itäväylän toisella puolella olevan Citymarketin väliin jäävän risteyksen paikalle pitäisi rakentaa 4-kaistainen betonisilta. Silta alkaisi Meripellontieltä Puotilan Leikkinurmen puiston kohdalta ja päättyisi Puotinharjun pohjoispuolelle Kehä 1:lle. Se kulkisi suunnilleen kaksikerroksisen rakennuksen katon korkeudella ja alla olisi ikuisesti hämärä likainen tila, jossa ei aurinko paista eikä vesi kastele. Eli siellä ei kasva muu kuin pelko.

Silta maksaisi noin 100 miljoonaa euroa. Vaihtoehdoksi on esitetty osittaista tunneliratkaisua, joka maksaa tuplaten. Perustelu on, että vähintään 100 miljoonan käyttäminen on välttämätöntä, koska autot joutuvat seisomaan nykyisissä liikennevaloissa. Eli risteyksen kapasiteetti ei riitä, kun siitä ei jonottamatta ja hidastamatta pääse ajamaan läpi.

Samanlaisia 4-kaistaisten katujen risteyksiä on Helsingin keskustassa vaikka kuinka monta. Niissäkin on liikennevalot ja autot joutuvat seisomaan. Mutta ei kukaan edes ehdota, että tehdään Oopperan eteen Messuhallin katon korkeudelle silta, jotta Mannerheimintiellä ei tarvitse suoraan ajavien autojen siinä kohdassa hiljentää. Tai Lasipalatsin katon korkeudelle silta, jotta autolla pääsee pysähtymättä eduskuntatalon edestä yli Arkadiankadun, Postikadun, Kaivokadun, Aleksin ja Bulevardin aina Erottajamäelle saakka. Olen kyllä vastaavia nähnyt ulkomailla, kyllä sellaisia voi tehdä ja on tehty, kun kaupunkikuvan pilaamisesta ei välitetä.

Mannerheimintielle ei tehdä siltoja, koska hyväksytään se, että Mannerheimintielle mahtuu vain tietty määrä autoja. Suurin osa liikenteestä on busseja ja raitiovaunuja, joihin mahtuisivat hyvin myös kaikki autoissa istujat. Mutta menköön Manskulla nyt sitten se määrä autoja, kun mahtuu.

Aivan samalla tavalla tulee ajatella Puotilassa. Kaupunki on sellainen paikka, jossa ei ole loputtomasti tilaa autoille. Sitten, kun se tila loppuu, käytetään joukkoliikennettä, joka on tehokkaampaa. Eli mahtuu siihen tilaan, mikä rakennusten väliin Puotilassakin on jätetty. Vuosaareen on rakennettu kallis metro. Radan kapasiteetti on 5-kertainen nelikaistaiseen Meripellontiehen nähden. Siellä on tilaa!

Sadan miljoonan silta tai 200 miljoonan tunneli ei lisää katuverkon kapasiteettia, vaan siirtää ruuhkat toiseen paikkaan. Jos ei jonoteta Meripellontiellä, jonotetaan Myllypuron risteyksessä Kehä 1:llä ja Kulosaaressa Itäväylällä. Toisessa suunnassa jonotetaan Kunnallisneuvoksentien risteyksessä tai itään päin Kiviportintien valoissa. Sekä tietenkin Itäkeskuksen, Prisman ja Citymarketin parkkipaikkojen jonoissa.

Autot eivät ole eikä niitä kuulu asettaa kaiken muun yläpuolelle. Helsingissä etsitään kissojen ja koirien kanssa säästöjä, miljoona sieltä, toinen täältä. Eivät autot ole arvokkaampia kuin kaupungin palvelut.

Linkki 23 Mt kokoiseen kuvamateriaaliin klikkaamalla tästä.

Huomenta, Perus-Suomi

Ei ole uutinen, että Perussuomalaiset oli vaalivoittaja, jonka kannatus moninkertaistui edellisestä eduskunnasta. Uutisia sen sijaan tuntuvat olevan, että voittajana itseään pitävä SDP sai heikoimman kannatuksen koskaan, ja suurimpana eduskuntapuolueena ja siten koko kisan voittajana esiintyvä Kokoomus menetti eduskuntapaikkojaan vielä enemmän kuin SDP.

Uutinen on myös se, ettei Keskusta ollut suurin häviäjä, vaan Vihreät. Viheiltä meni kolmannes eduskuntapaikoista. Ja uutinen on sekin, että Perussuomalaisten kannatus on oikeasti edelleen alhainen. 81 % eli melkein kaikki suomalaiset kannattavat edelleen muita puolueita. Lisäksi sekä oma kokemukseni että myös median viesti on ollut, että moni persuja äänestänyt ei kannata Perussuomalaisia, vaan antoi äänensä muistutuksena muiden puolueiden kuolevaisuudesta.

Uutinen tulee olemaan myös se, että vaalitulos ja hallitusneuvottelut sekä hallitusohjelma tulevat tekemään Suomen kansalaisista häviäjiä. Kun hallitusohjelmasta hakevat sopua arvokolmion kärjissä olevat puolueet, lopputulos on toimitusministeristön hallitusohjelma. Siinä ei ole uudistuksia, koska niistä ei päästä sopuun. Ja silloin Suomi jämähtää paikoilleen. Onneksi on kielitaitoa ja internet, jotta pystymme seuraamaan, miten maailma ulkopuolellamme kehittyy.

Tyhjä hallitusohjelmasta tulee myös siksi, ettei vaaleissa edes keskusteltu Suomen kehittämisestä. Siitä pälkähästä päästiin viimeistään silloin, kun Portugal jätti EU:lle avunpyyntönsä. Niin saatiin sopiva kaukana ja muualla oleva uhka, jolla voidaan peittää ongelmat omien jalkojen juuressa. Perussuomalaiset ja heitä tässä asiassa peesannut SDP onnistuivat lunastamaan Portugalin ansiosta hallitusmahdollisuutensa, ja Keskusta sekä Kokoomus saivat vastuun palkintona tappionsa.

Portugal näytti olevan Persuille ja SDP:lle helppo vaaliturbo, koska molemmat luulivat pääsevänsä kipeän päätöksenteon vastuusta siksi, ettei uutta hallitusta saada kokoon ennen kuin asiasta päätetään Brysselissä. Nykyisen pääministerin kanta siitä, että entinen tappiohallitus ottaisi asiasta vastuun Suomessa, taitaa viilentää juhlahumua. Se panee voitonjuhlijat ikävien tosiasioiden eteen huomattavasti aikaisemmin kuin vasta ensi eduskuntavaaleissa – miten pian ne sitten ovatkin.

Perus-Suomi ja sen maan tapa siis jatkunevat ennallaan. Toiveita ihmisten elinympäristöstä ja hyvinvoinnista ei tulla toteuttamaan. Tuhlaamisen maksimointiin perustuva BKT-talous jatkuu, hyvinvoinnin ja elinympäristön laadun mittareita ei edes kehitetä. Mitä kalliimpia hankkeita, sen parempi. Vastuuta ei oteta, koska vastuu käy kukkarolla, kuten eräs vaalimainos julisti.

Viimeisenä kampanjapäivänä keskustelin pitkään 77-vuotiaan leskirouvan kanssa. Hänellä oli huoli tulevaisuudestaan sitten, kun ei enää pysty hoitamaan kotiaan. Ainoa sukulainen asuu monen tunnin matkan päässä. Kerroin kauniisti, miten onnettomassa tilanteessa hän on ja annoin vinkkejä sekä kirjoitin muutaman asian muistiksi vaaliesitteeni taakse. Sanoin lopuksi, että tämä tapaaminen oli paras asia, mitä kampanjani aikana olen tehnyt. Aluksi rouva oli sanonut jo äänestäneensä mutta toivoi silti, että joku välittäisi hänen tulevaisuudestaan.

Helsingin ja Suomen symbioosi

Olen vaalipaneeleissa saanut Keskustan edustajana kuunnella väittämiä siitä, miten Helsingin rahat valuvat maaseudulle. Minulta on vaadittu selitystä ja korjausta sille, miten Helsingiltä viedään vuosittain vähintään 250 miljoonaa ja parhaimman arvion mukaan ainakin miljardi. Ja miksi Helsingin todelliseksi veroäyriksi muodostuukin tällä tavalla vain 14 senttiä, vaikka kaupunkilaisilta peritään 18 senttiä. Eli jokainen hesalainen siis muka pakotetaan lähettämään maaseudulle 2000 euroa!

Asia, josta pitäisi puhua, on kunnille maksettavan valtionosuuden tasausjärjestelmä. Sillä ei ole mitään tekemistä kunnallisveron eli kunnan asukkailtaan keräämien verotulojen kanssa. Jokainen kunta saa pitää kaikki verotulonsa. Valtionosuus on rahaa, jonka kunta saa käyttöönsä verotulojensa lisäksi.

Kunnan tulot muodostuvat seuraavista eristä:
• kunnallisvero
• kiinteistövero
• yhteisöveron kunnalle kuuluva osuus
• valtionosuudet

Kuntien valtionosuudet ovat rahaa, jonka valtio maksaa kunnille niistä tehtävistä, jotka valtio on määrännyt lailla kuntien hoidettaviksi. Tällaisia tehtäviä ovat mm. sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulut ja oppilaitokset.

Valtionosuuden tasaus määräytyy mm. sen mukaan, paljonko kunnassa on koululaisia ja eläkeläisiä. Valtionosuuksiin vaikuttaa myös se, paljonko kunnassa kertyy veroja. Eli valtio maksaa enemmän sellaiseen kuntaan, jossa palkkataso on alhainen tai työttömyys suuri. Näin tehdään, koska verotuloja kertyy vähän, vaikka kunnan menot eivät vähäisten verotulojen vuoksi laske. Verotulojen merkitys on kuitenkin hyvin vähäinen. Helsingissä 0,5 % veroäyrin korotus toisi kaupungille 60 milj. € lisää verotuloja, mutta valtionosuus vähenisi 0,86 milj. €.

Valtionosuusjärjestelmä ei ole Maalaisliiton eikä Keskustan salajuoni Helsingin rokottamiseksi, vaan yleinen järjestely kaikkialla maailmassa. Kun valtionosuusjärjestelmän lähtökohtana on kunnan asukasmäärä, tasaus vähentää pelkään asukasmäärään perustuvaa valtionosuutta Suomessa 62 kunnassa ja lisää 258 kunnassa.

Helsingin ylipormestari Pajunen on todennut, että tasausjärjestelmä on Helsingin etu, sillä pahinta olisi päästää köyhimmät kunnat rappiolle. Tämä onkin asian ydin. Meille helsinkiläisille tulee kalliimmaksi ottaa tänne työttömiä maaseudulta kuin hyväksyä se, että valtio tukee enemmän niitä kuntia, jotka tarvitsevat enemmän.

Ja jos vielä pohditaan sitä, rokottaako valtio Helsinkiä vai ei, niin voi todeta, että valtiosta on Helsingille melkoinen hyöty. Valtion virastoissa ja laitoksissa on töissä tuhansia helsinkiläisiä sekä lähinaapureiden asukkaita. He tuottavat verotuloja Helsingille sekä kunnallisveroina että käyttämällä helsinkiläisten yritysten palveluita. Vuosina 1995–2007 Helsinki sai 6014 uutta valtion työpaikkaa. Samaan aikaan Pohjois-Karjalasta, Etelä-Savosta, Kainuusta, Pohjois-Pohjanmaalta, Lapista ja Pohjanmaalta katosi lähes 6000 valtion työpaikkaa.

Vaalien alla on moitittu kannatustaan kasvattavia Perussuomalaisia populisteiksi. Tätä Helsingin lypsämistä esittivät näissä paneeleissa muut puolueet. Olisi parempi, jos vaaleissa keskusteltaisiin asiasta ja asiallisesti.

Ei EU:n kriisipaketille – mistä aloitat luopumisen?

EU:n talouskriisi on varastanut meidän eduskuntavaalimme ja Brysselissäkin odotetaan, kuka Suomessa voittaa ja pysyykö Suomi sovitussa rintamassa. Neljästä gallupsuosikista kaksi eli SDP ja Perussuomalaiset ovat antaneet ymmärtää olevansa jo sovittua kriisirahoitusta vastaan, joten on mahdollista, että ei-rintama voittaisi vaalit ja pitäisi kantansa myös EU:n päätöksenteossa.

EU:n talouskriisin taustalla on muutaman jäsenmaan jatkuva eläminen velaksi ilman, että näissä maissa olisi pyritty tai kyetty hoitamaan taloutta niin, että velkaantuminen edes pysähtyisi. Jatkuva lainanotto on ollut mahdollista ainakin osittain siksi, että maat ovat antaneet taloudestaan ja velanottokyvystään harhaanjohtavia tietoja.

Velaksi eläminen tarkoittaa konkreettisesti sitä, että maassa ei tehdä kylliksi tuottavaa työtä, jotta pystytään elättämään myös ne kansalaiset, jotka eivät tuota. Lisäksi ei tehdä sellaista, jota voidaan myydä toisiin maihin, jotta voidaan ostaa ulkomailta kaikkea sitä, mitä ei kotimaassa tuoteta.

Kun velaksi elämisestä arvostellaan nyt viimeksi Portugalia, on meidän hyvä katsoa myös peiliin. Suomen valtionvelka sekä velka asukasta kohden on suunnilleen sama kuin Portugalissa. Emme siis itse ole parempia velan ottamisessa, mutta olemme olleet parempia velkojemme hoitamisessa.

Nyt me joudumme takaamaan Portugalin velkoja sen lisäksi, että on lainattu jo rahaa Kreikalle. Ei-rintama ihmettelee, miksi me joudumme kärsimään muiden leväperäisyydestä. Erityisesti hiertää vielä se, että takauksethan tarkoittavat sitä, että lainojen antajat saavat omansa sen lisäksi, että ne nyt ovat nostaneet korkonsa ja tienaavat silläkin.

Olisihan se houkuttelevaa lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että mehän emme muiden virheistä välitä. Meillä vaan ei ole varaa siihen. Paitsi jos samalla päätämme luopua kansainvälisestä kaupasta. Kun eristäydymme muusta maailmasta, voimme olla erossa muun maailman ongelmista. Mutta samalla olemme erossa muun maailman iloista myös.

Kun haluamme kaikenlaista kivaa, jota emme itse osaa tehdä tai sitä ei meidän luonnostamme löydy, meidän on osallistuttava maailman talouteen, hyvässä ja pahassa. Taulutelkkari, öljy, banaanit, tietokone, auto, muotivaatteet, kahvi, kännykkä, lenkkarit. Mistä aloitat tuontitavarasta luopumisen? Kännykkäkin on listalla, sillä komponentit ovat tuontitavaraa, vaikka kännyköitä Suomessa kootaankin.

Aika ennen euroa ei ollut tämä luopumisen kannalta ollenkaan helpompi. Silloin meillä palkat laskivat koko ajan automaattisesti inflaation ansiosta. Devalvaatioilla säädettiin meidän työmme hinta ulkomaalaisille ja nostettiin kaiken kivan tuontitavaran hintoja. Siis jokaisella suomalaisella oli vähemmän rahaa aina devalvaation jälkeen.

Euro ja rahaliitto ovat meidän suomalaisten etu, koska emme ole luonnonvaroista rikkaita kuten Norja tai Ruotsi. Voisimme irrottautua kaikesta yhteistyöstä ja yhteisvastuusta, jos olisimme muita paremmin menestyviä ja meillä olisi kaikkia luonnonvarjoa ja ilmasto, jossa voi kasvattaa mitä vain. Mutta kun niin ei ole.

Eristäytyminen on meille kaikkein huonoin vaihtoehto. Seuraavaksi huonoin on yhteistyön kaataminen yrittämällä vetäytyä vastuusta. Ei ole hyvä vaihtoehto vastata toisten ongelmista, mutta muut vaihtoehdot ovat huonompia. Paitsi jos jokainen on valmis luopumaan kaikesta kivasta.

Milloin alkavat ilmastotalkoot?

Eilen oli Dodon ja Helsyn vaalipaneeli ”Helsinki raiteillaan Nurmijärvet omillaan”. Yhtenä kysymyksenä ehdokkaille järjestäjät halusivat tietää, minkä HSL:n hankelistan liikennehankkeen kukin valitsee toteutettavaksi, jos saa valita vain yhden.

HSL:n listalla on 16 kohdetta, joiden kustannukset ovat 40–700 milj.€. Yksi ehdokas halusi tehdä 700 miljoonan Östersundomin metron ja kaksi tahtoi listalla 500 miljoonan hintaiseksi asetetun Pisararadan. Kolme ehdokasta kannatti 50 miljoonan pakettia erilaisista pienistä hankkeista. Itse valitsin Raidejokerin, joka sai myös toisen äänen. Listan hinta Jokeriratikalle on 230 milj.€.

Suomi on valtiona sitoutunut eurooppalaiseen 20-20-20 -ilmasto-ohjelmaan. CO2-päästöjä on vähennettävä 20 % vuoteen 2020. Suomessa tämä tarkoittaa, että liikenteen CO2-päästöjen tulee olla 16 % pienemmät kuin vuoden 2005 päästöt (EU-päätös 406/2009/EY). Nyt on vuosi 2011, joten tavoitteen täyttämiseen on aikaa 9 vuotta.

Päästöjä ei vähennetä sormien napsautuksella. Autoiluyhteiskuntaamme on rakennettu 50 vuotta. Nyt on oltava päätökset niistä toimista, jotka ovat 9 vuoden kuluttua valmiit ja vähentävät liikenteen päästöjä. Mutta sellaisia toimia ei ole vielä edes suunnitelma-asteella. Käytännön kaavoituksessa ja hankesuunnittelussa jatketaan yhä autoyhteiskunnan tiellä.

HSL toteaa itse, ettei sen HLJ-suunnitelma täytä ilmastovaatimuksia. Kun kalliit hankkeet eivät lisää joukkoliikennettä, HSL toivoo, että autot muuttuisivat päästöttömiksi. Se olisikin liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelijalle helppo ratkaisu, mutta täysin vastuuton ajatus. Päästöttömiä autoja ei ole vielä edes kaupan.

HSL:n listan kallein hanke on Östersundomin metro, jonka ilmastovaikutus on negatiivinen. Metron vuoksi Helsinki on suunnitellut Östersundomiin autokaupunkia, jossa autoillaan enemmän kuin missään muualla Helsingissä. Jopa niin, että Porvoon moottoritietä on levennettävä. Ja näin tehdään siitä huolimatta, että kaupungin oma suunnitelma osoittaa raitiotien ratkaisevasti paremmaksi – ja halvemmaksi.

Vaalipaneelissa suosittu Pisara on jokseenkin hyödytön ilmaston kannalta. Vasta valmistuneesta YVA:sta selviää, että lopulta miljardiin kipuavan hankkeen vaikutus joukkoliikenteen osuuteen on käytännössä olematon.

Pisara parantaa yhden aseman verran junaliikenteen palvelutasoa Helsingissä, mutta Östersundomin metro on yksinkertaisesti haitallinen. Pisarastakin sopii kysyä, onko se hintansa arvoinen ja miten paljon paremmin ilmaston hyväksi näiden megahankkeiden rahat voisi käyttää.

Östersundomin metrolle onkin jo esitetty erinomainen vaihtoehto, 80 km. modernia nopeata raitiotietä lähinnä poikittaisliikenteeseen, jossa auto on käytännössä ainoa toimiva kulkutapa.
(http://vesirajassa.blogspot.com/2011/03/ratikkaverkosto-ostersundomiin-ja-koko.html). Ehdotus on itse asiassa vain kooste Helsingin ja Vantaan jo aiemmin esittämistä suunnitelmista. Kannattamani Raidejokeri on niistä yksi.

HSL:n lista ja panelistien valinnat ovat täysin nurinkuriset. Miljardiluokan hankkeita ei saada valmiiksi yhdeksässä vuodessa. Siksi sellaisia ei kannata edes harkita, vaikka ne vähentäisivätkin päästöjä. Hankkeet ja toimenpiteet tulee laittaa järjestykseen sen perusteella, miten paljon ja miten nopeasti ne vähentävät päästöjä. HSL ei ole edes koonnut hankkeistaan tällaista yhteenvetoa.

Liikenteen päästökehitykseen on palattava vaalien jälkeen, kun uusi hallitus tekee liikennepoliittisen selontekonsa. Kun pääkaupunkiseudun kunnat eivät tässäkään asiassa kykene järkevään yhteistyöhön, vastuu jää eduskunnalle ja hallitukselle. Miettikää tätä, kun äänestätte!


PS:
Dodon ja Helsyn vaalipaneelista voi katsoa videon Dodon nettisivuilta www.dodo.org. Sieltä selviää, ketkä äänestivät ja mitä.

PS2:
Tässä oma järjestykseni HSL-hankelistasta. Perustelen tässä vain oman äänestykseni Jokerista ykköseksi sillä, että se on käytännössä pakko, koska bussien kapasiteetti ei riitä ja ratikka tulee halvemmaksi kuin peräkkäin ajavat bussit.

1. Raidejokeri
2. Laajasalon ratikka
3. Espoon kaupunkirata
4. Pienhankkeiden kooste
5. Jokeri 2
6. Pasila–Riihimäki lisäraide
7. Kehä 1 parannukset
8. Klaukkalan ohitus
9. Hyrylän ohitus
10: Kehä 3

Hankkeet joita ei tarvita tai jotka ovat korvattavissa halvemmilla ja/tai paremmilla ratkaisuilla:

Östersundomin metro
Kivenlahden metro
Pisara

Hankkeet, jotka eivät kuulu uudelle rahoituslistalle lainkaan, vaan jotka ovat jo päätettyjen hankkeiden osia:

Länsimetron liityntäliikenne
Kehäradan liityntäliikenne
Ruskeasannan asema