Jos taas voisi asua vanhusten kanssa yhdessä

Muutama viikko sitten kinattiin ahkerasti, ratkeaako vanhustenhuolto sillä, että on 0,7 laitoshoitajaa per vanhus vai riittääkö vähemmän. Minusta tämä kinastelu oli ällöttävää ja todellisuudelle vierasta. Jyrätään läpi joku numero ja sitten voidaan vanhukset unohtaa laitosten lukittujen ovien taakse.

Myönnän aluksi, että ymmärrän näitä asioita itse nykyään vain siksi, että niistä on tullut omakohtaisia. Ja tämä asia kiinnostaa siksi, että on ollut pakko perehtyä vanhustenhuoltoon omien sukulaisten vuoksi. Mutta samalla totean, että olin kiinnostunut lasten päivähoidosta ja koulunkäynnistä silloin, kun minulla oli lapsia. Enää ei ole, joten eivät myöskään ne asiat kiinnosta eivätkä ole tuttuja. Ja näin on minusta ihan oikein. Totta kai parhaiten asioita ymmärtävät ne, joille asiat ovat ajankohtaisia ja tuttuja. Ja he ovat parhaita myös asioitaan ajamaan.

Mutta palataan vanhuksiin.

Ei pidä kuvitella, että oikea ratkaisu on joko panna vanhukset laitokseen tai pitää heidät kotona. Me tarvitsemme molempia vaihtoehtoja ja kaikkea niiden väliltä. Sillä me vanhenemme eri tavoin. On myös teoriaa kuvitella, että on olemassa joku nolla-pilkku-jotain, joka on oikea numero vanhusten elämän järjestämiseksi. Vanhusten apuna olevan henkilökunnan tarpeeseen vaikuttaa eniten se, miten asiat on käytännössä järjestetty ja mitä sekä miten vanhusten apuna olevat ihmiset osaavat tehdä.

Otanpa esimerkin. Kehnolla palkalla ja ylikuormalla oleva hoitaja ei jaksa kiukuttelevan vanhuksen kanssa. Vanhus ei halua myöntää vaivojaan, eikä suostu apuvälineisiin tai lääkkeisiin. Niinpä vanhuksen mielestä kaikki on koko ajan pielessä, ja häntä pitää auttaa ja taluttaa kaiken aikaa. Kun hoitaja ei jaksa eikä hänellä ole aikaa keskustella ja saada vanhusta ymmärtämään, miten oma elämä olisi helpompaa kun apu kelpaisi, ollaan kierteessä. Apu on aina vain vaikeampaa ja sitä tarvitaan enemmän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla, koska ongelma on laadullinen, ei määrällinen.

Monen vanhuksen kohdalla tämä hoitaja on oma lapsi, joka tekee illalla toisen työpäivän työmatkoineen ja ilman tarvittavaa koulutusta. Palkka on nolla ja ajanpuute tulee siitä, että työpäivän jälkeen on vain muutama tunti. Ja niistä pitäisi olla aikaa omallekin elämälle, tai edes levolle, että jaksaa taas seuraavan päivän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla.

Omassa lapsuudessani toinen isoäitini asui kerrostalon viereisessä asunnossa. Mummi auttoi äitiä lasten kanssa, mutta eli muuten omaa elämäänsä ja omassa työssään käyden. Myöhemmin me lapset olimme maailmalla ja mummi jäi eläkkeelle ja alkoivat vanhuuden vaivat. Apu kulki silloin toisinpäin. Siinä välillä tämä yhteys oli vuosia poikki, sillä rivi- ja omakotitalossa ei ollut mahdollisuutta sukupolviasumiseen, kuten nykyään sanotaan. Ei tosin ollut kovasti tarvettakaan, kun vanhuus ei vielä vaivannut ja me lapset hoidimme itse itsemme.

Kunnan tehtävä on hoitaa myös vanhuksensa, mutta ministerin nollapilkkuseitsämän-ajattelu on kaukana vanhenemisen ymmärtämisestä kokonaisuutena.

Sukupolviasuminen oli menneisyydessä yleinen käytäntö, joka toimi vielä hyvin ensimmäisissä kerrostaloissakin. Niissä asuntoihin oli monta ovea ja pohjaratkaisut olivat joustavia tarjoten yksityisyyttä ja yhdessä oloa tarpeen mukaan. Nyt rakennusteollisuus haluaa sanella kaavamääräyksiä sellaisiksi, että saa rakentaa pelkkiä yksiöitä. Ja niitäkin vain korkeasuhdanteen aikana. Koska silloin myydyillä yksiöillä tehdään parasta mahdollista tulosta.

Mitä jos laki ja asemakaavat sekä rakennusluvat tehtäisiinkin ihmisten ja myös vanhenevien ihmisten tarpeiden mukaan. Kun kerran kaavoituksessa ei voi olla kilpailua, eikä sitä ole kartellisoituneessa rakentamisessa ja sen rahoituksessakaan, luonnollista ja luonnotonta monopolia on vain pakko ohjata yhteisellä päätöksenteolla. Kaupunkilaisille on oltava tarjolla myös joustavia sukupolviasumiseen soveltuvia asumisratkaisuja. Ja kohtuuden nimissä niiden toteutumista voi myös tukea niistä rahoista, joita säästyy laitos- ja sairaalapaikoista.

Sillä kuinkahan moni tietää, mitä tapahtuu vanhukselle, joka ei tule toimeen enää palvelutalossakaan, mutta vanhainkotipaikkaa ei vain ole vapaana? Silloin odotetaan sairaalan sängyssä maaten. Siinä ei kunto pysy saati kohene, vaan usein seuraavaksi osoitteeksi tulee hautuumaa.

Työtä, toimeentuloa vai hyvinvointia?

Työttömyys on ollut Suomessa viimeisen vuosikymmenen 8 %:n paikkeilla, eli työttömiä on ollut noin 200.000 henkilöä. Heidän lisäkseen työttömiä on työttömyyseläkkeellä 47.000 ja osa-aikaeläkkeellä on 28.000 suomalaista. Tämän päälle on sairausperustaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 270.000 kansalaista. Yhteensä Suomessa on siten yli puoli miljoonaa ihmistä, joiden pitäisi olla töissä.

Työttömät eivät Suomessa joudu asunnottomiksi eivätkä näänny nälkään. Suomalainen sosiaaliturva pitää ihmiset hengissä erilaisten tukien ja eläkkeiden avulla. Käytännössä Suomessa on kansalaispalkka. Ei sillä nimellä, vaan kansalaispalkka muodostuu useista tukimuodoista ja eläkejärjestelyistä. Tämän kansalaispalkan kustantavat ne, jotka ovat työssä. Heitä on 2,4 miljoonaa.

Teollistumisen aikana 1800-luvun alusta työn tuottavuus on kasvanut ja energian ja luonnonvarojen käyttö lisääntynyt. Tuottavuuden kasvua jaettiin työntekijöille työajan lyhenemisenä 1960-luvulle asti, jolloin siirryttiin nykyiseen 40 tunnin työviikkoon. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, on ryhdytty puhumaan työajan pidentämisestä. Ei työviikon mutta elinaikaisen työssäolon pidennyksestä.

Mihin on huvennut tuottavuuden kasvu 1960-luvun jälkeen, jos työaika ei enää riitä?

Yhtenä selityksenä on annettu huoltosuhteen kasvu. Se tarkoittaa sitä, miten monta ihmistä yhden työssä olevan ihmisen on elätettävä. Silloin tulevat mukaan työttömien lisäksi vanhuuseläkkeellä olevat sekä lapset ja nuoret. Kun Suomessa on 5,4 miljoonaa kansalaista ja 2,4 miljoonaa työllistä työntekijää, huoltosuhde on 2,25. Huoltosuhde kasvaa, kun elinikä pitenee ja tuottavampi työ edellyttää pidempää koulutusta. Ja kun työttömyys verottaa työllisten määrää.

Toinen selitys on aineellisen elintason kasvu. Kun kulutamme enemmän, meidän on tehtävä työtä enemmän ja tehokkaammin. Kulutuksen lisääntymistä on pidetty hyvänä ja tavoiteltavana asiana, koska kulutuksen lisääntyminen työllistää. Mutta haluammeko me tehdä työtä enemmän ja pidempään?

Korkean elintason maissa ihmisiä on alkanut kiinnostaa rahan sijasta aika. Jo 1960-luvulla ihmeteltiin USA:ssa ilmiötä siitä, että ihmiset eivät halunneetkaan lisää palkkaa vaan vapaa-aikaa. Tavaroiden ostaminen yhä enemmän ja useammin ei ollut enää tarpeen toimeentulon kannalta eikä se lisännyt hyvinvointia. Mitä tehdä tavarallakaan, jos sitä ei ehdi käyttää.

Emme me tarvitse lisää työtä, vaan toimeentuloa ja hyvinvointia. Työ sinänsä ei tuota kumpaakaan. Orjuudessahan on työtä yllin kyllin, mutta ei toimeentuloa eikä hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskuntamme osaa jakaa toimeentuloa sen verran, että kukaan ei menehdy. Mutta onko tämä edes hyvinvointiyhteiskunta, kun tämä yhteiskunta ei osaa jakaa työtä ja hyvinvointia? Samaan aikaan kun toiset eivät saa tai voi tehdä työtä, toiset ovat ylikuormitettuja. Jotkut uupuvat ja sairastuvat. He siirtyvät työtä tekemättömien puolelle, mutta eivät vapaa-ajan hyvinvointiin vaan sairastamaan ja heikolle toimeentulolle. Ja ylikuormitettujen määrä kasvaa.

Työelämää tulee uudistaa keinoilla, jotka lisäävät hyvinvointia, eivät työn määrää tai tarpeetonta toimeentuloa eli turhaa kuluttamista.

En kannata eläkeiän pakollista nostamista enkä työajan pidentämistä. Kannatan työn jakamista ja työn laadun parantamista niin, että ihmiset eivät ainoastaan juuri ja juuri jaksa työssä, vaan voivat nauttia mielekkäästä työstä. Pelkkää määrää mittaavan bruttokansantuotteen (BKT) sijasta tarvitaan elämän laatua ja hyvinvointia mittaava mittari. Työelämään tarvitaan joustavuutta siten, että ihmiset voivat siirtyä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä tarpeensa mukaan, samoin kuin tulee olla mahdollisuus siirtyä eläkkeelle työn vaativuuden ja omien kykyjen puitteissa. Aikaisemmin tai myöhemmin. Nythän keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on 59 vuotta.

Elinkeinoelämä tarvitsee myös joustavuutta, mutta joustovarana ei saa olla suhdanteiden mukaan vaihteleva työttömien määrä. Yhteiskunnan tulee joustaa kokonaisuutena siten, että yksilölle on aina kannattavampaa hakeutua työhön tai yrittäjäksi kuin pudota tukiverkon varaan. Yrityksille tulee olla kannattavampaa pitää ihmiset töissä varautumassa parempaan aikaan kuin menettää työntekijän työpanos irtisanomisen tai lomautuksen kautta. Toimettomana olemisen estäminen on yhteiskunnalle edullisempaa kuin elättää toimeton kansalainen. Siksi yhteiskunnan kannattaa tukea niin yksilöä kuin yritystäkin välttämään työttömyyttä.

Kaiken lähtökohtana tulee siis olla ihmisten hyvinvointi. Työnteko ja toimeentulo ovat vain keinoja hyvinvoinnin saavuttamiseksi ja edistämiseksi, eivät itsetarkoituksia.