Auto ilman omistamista – jos kaupunki sallii

Älypuhelimet ovat muokanneet monia asioita. Älypuhelin voi tehdä myös autosta tarpeettoman. Puhelin ei kuljeta ihmisiä eikä vie kesämökille. Mutta nykyaikaisen kännykän ominaisuuksien avulla auton voi saada tarvittaessa käyttöönsä yhtä helposti kuin oman auton. Tarvitsematta ostaa omaa autoa.

Hesari kertoi eilen uusista Helsingissä toimivista yrityksistä, jotka vuokraavat autoja kännykkäsovelluksella. Näiden lisäksi on jo vuosia toiminut City Car Club, jonka autoja voi varata nettiselaimella. Ja selainhan toimii myös älypuhelimessa.

City Car Club toi yleiskieleen käsitteen yhteiskäyttöauto. Go Now puhuu minuuttivuokrauksesta. Kyse on vaatimattomasti auton vuokrauksesta, mutta ilman byrokratiaa, vaivaa ja hitautta, jolla perinteiset autovuokraamot toimivat. Ja olennainen osa palvelukonseptia on, että kun itse vuokraustapahtuma ei edellytä asiointia myyntitiskillä henkilön kanssa yhtä pitkää aikaa kuin auton tarve, autoja voi nyt vuokrata minuuteiksi, ei vähintään päiväksi.

Hesarin juttu vahvistaa City Car Clubin vuosien takaisen viestin siitä, että yhteiskäyttöauto tulee halvemmaksi kuin oma auto. Matematiikka on yksinkertaista. Iso osa autoilun kustannuksista on auton omistaminen. Kun autoa käytetään noin tunti vuorokaudessa ja ruuhka-ajat kestävät 4–6 tuntia, yhtä autoa ehtisi hyvin käyttää useampi ihminen kuin sen ainoa omistaja. Auton jakaminen monelle käyttäjälle alentaa siten merkittävästi yhden käyttäjän kustannuksia.

Kuten aina autojen kanssa, maantiede tulee tässäkin haasteeksi. Ekorent vuokraa vain päästöttömiä autoja, joka tällä hetkellä tarkoittaa sähköautoja. Ekorentin ongelma on autojen pysäköinti. Kaikki pysäköintipaikat kadunvarret mukaan lukien soveltuvat öljyautoille, mutta sähköautojen latauspisteet ovat edelleen harvassa. Jotta sähköautojen minuuttivuokraus toimisi, ihanne olisi, että jokaisessa korttelissa olisi lataustolppa, jotta kohtuullisella tiheydellä löytyisi vuokrattava sähköauto sekä tyhjä ruutu, johon sähköauton voi matkan päätteeksi jättää.

GoNow on sopinut Helsingissä asukaspysäköintipaikkojen käytöstä vuokra-autoille. Käytännössä sopimus tarkoittaa, että kaupunki on sallinut vuokra-autojen pysäköinnin kadunvarsilla. Se on kaupungille helppoa, koska kaupungin ei tarvitse tehdä asian hyväksi mitään. Paitsi antaa lupa ja saada siitä sovittu parkkipaikkavuokra, kuten pysäköintiluvan lunastavilta asukkailtakin. Lataustolppien rakentaminen on aivan eri luokan vaiva kaupungille.

Yhteiskäyttöautot vuokraamalla tai jakamistalouden periaatteella, tarjoamalla oma auto muiden käyttöön, kuten Shareit Blox Car, toimivat kaupungissa. Lähiössä autottoman elämä pysyy edelleen hankalana. Yhdensuuntainen liikkumistarve murentaa minuuttivuokrauksen liiketoimintamallin. Jos taloyhtiöllinen asukkaita lähtee autoilla töihin, kuka tuo autot takaisin seuraavalle lähtijälle? Omaa autoa ei voi lainata toiselle jos sitä tarvitsee työmatkaan itse. Työpaikalla lainaukselle ei löytyne menekkiä, jos työpaikkalla on parkissa kaikkien muidenkin omat autot.

Palvelukonsepti kaatuu lähiöissä siihen, että vuokrattavat autot eivät voi olla lähelläkään omaa ovea kuten omistusautot. Jokaisen taloyhtiön parkkipaikalle ei voi sijoittaa niin paljon vuokra-autoja, että niitä riittäisi kaikille töihin lähtijöille, kun ensisijalla ovat omistetut autot. Tavallinen nykyinen ongelma on, ettei yhtiöiden autopaikkoja ole tarpeeksi. Yhteiskäyttö periaatteessa alentaa autopaikkojen tarvetta. Mutta jos vuokra-autot eivät kierrä takaisin, vähennystarve voi kääntyä lisäystarpeeksi.

Autojen yhteiskäyttö on palvelutuote, jolla on samat perusedellytykset kuin muillakin palveluilla. Tärkein ja välttämätön edellytys on, että palvelulle on asiakkaita. Kaupungeissa on tarjolla palveluita, koska kaupungeissa on paljon ihmisiä, joille palvelut ovat saavutettavissa. Maaseudulla ei palveluita ole, koska ihmisiä on vähän ja harvassa. Ja sama koskee lähiöitä. Tässäkin asiassa lähiöt yhdistävät kaupungin ja maaseudun huonoja puolia.

Minuuttivuokrapalveluiden palvelukartat kertovat karua totuutta. Helsingin kantakaupungissa vuokra-autoja löytyy. Lähiöt saati Espoo ja Vantaa ovat tyhjää. Auton minuuttivuokraus ei tuo autottomuutta ja sen hyötyjä lähiöihin. Sen sijaan minuuttivuokraus tuo autoilun edut kaupunkilaiselle silloin, kun niitä etuja satunnaisesti tarvitsee.

City Car Clubin autot Helsingin seudulla. Korttelikaupungin ulkopuolella lähiöissä autoja on harvassa.

Yhteiskäyttö ja minuuttivuokraus ovat hyviä ja toivottavia asioita kaupunkiin. Kaupunkilaisen ei tarvitse omistaa autoa satunnaisiin tarpeisiin. Eikä satunnaisesti tarvittava auto vie kaupungissa tilaa ja viihtyisyyttä. Mutta kokonaisuudessaan autojen yhteiskäytön hyöty saadaan sitten, kun yhteiskäyttö otetaan huomioon sekä kaavoitukseen että tontti- ja katusuunnitteluun.

Yhteiskäyttöauto ei ole päivittäisen autoilun korvaaja, jota voidaan ajatella samalla tavoin kuin autoilua on yli puoli vuosisataa ajateltu kaupunkisuunnittelussa: autolla voivat kulkea kaikki.

Kaupunkia ja sen liikennettä ei voi suunnitella yhteiskäyttöautoiluun perustuvaksi, sillä yhteiskäyttöautoilu on myös autoilua ja vaatii saman tilan kuin omistusautoilu, jos kaikkien on pakko yhteisautoilla. Kaavoituksen lähtökohdan tulee olla ihmisten liikkumistarpeiden vähentäminen. Keinoina muun muassa tiheä palveluverkko ja sitä tukeva jakeluliikenne. Ihmisten liikkumisessa ensisijaiset ratkaisut ovat kävely ja joukkoliikenne. Sitten tulee yhteiskäyttöautojen rooli täyttämään ne liikkumisen ja kuljettamisen tarpeet, jotka jäävät päivittäisen liikkumisen jalankulku- ja joukkoliikennejärjestelmältä ratkaisematta.

Autottoman elämän edellytykset eivät toteudu älypuhelinten palvelukonsepteilla, ellei myös kaupunkirakenne tue näitä konsepteja. Korttelikaupunki tukee autotonta elämää, kun korttelikaupunki itse asiassa edellyttää autotonta elämää. Autoiluun perustuvat lähiöt ja toiminnallisesti erotteleva aluerakenne estävät uusienkin palvelukonseptien toiminnan. Uudet autonvuokrauskonseptit tekevät mahdolliseksi autottoman elämän. Mutta kaupungin täytyy ensin sallia ja sitten tukea näitä konsepteja. Ja lopulta rakentaa kaupunki autottomuuden ja yhteiskäyttöautojen mahdollisuuden ympärille.

Sote vai kunta

Kimmo Pietiläinen kirjoitti tänään kolumnissaan Sote-uudistuksen välttämättömyydestä ja siitä, että kunnat käyvät sitten tarpeettomiksi. Näin sen vuoksi, että Sote vie puolet kuntien rahoista, ja jos niistä rahoista ei päätetä enää kunnissa, ei tarvita kuntiakaan. Koska kunnille jää ”vain” päivähoito, koulut, kaavoitus ja infra.

Olen Pietiläisen kanssa jyrkästi eri mieltä.

Kunta ei ole vain terveyskeskus. Se kaikki muu kunnan toiminta, jota Pietiläinen vähättelee, on paljon tärkeämpää ihmisten elämälle kuin terveyspalvelut.

Suomalaiset käyttävät alle kerran vuodessa terveyspalveluita. Mutta suomalaiset liikkuvat ja käyttävät kunnan tuottamaa ympäristöä päivittäin sekä käyvät töissä, koulussa ja päivähoidossa joka arkipäivä lomia lukuun ottamatta, eli noin 230 kertaa vuodessa.

Soteen menee paljon rahaa, ja sote-uudistuksella uskotaan voitavan vähentää näitä menoja. Sote-uudistus on kuitenkin vain hallinnollinen järjestely. Sillä pyritään siihen, että sairastuneen ihmisen hoitaminen onnistuisi jollain keinoin vähemmällä rahalla kuin ennen. Valtiovarainministeriön laskelman mukaan sote-uudistuksen vaikutus kuntien talouteen olisi ollut 0,02 %, eli käytännössä ei mitään. Sote-kulut siis eivät muodostu hallinnosta, vaan niistä toimista, joita sairauksien hoitamiseksi tarvitaan.

Kuntien sote-menoihin vaikutetaankin aivan muulla kuin sote-uudistuksella. Juuri uutisoitiin, miten sairauspoissaoloihin vaikuttaa esimiehen käytös työpaikalla. Hyvää elämää elävät ihmiset sairastuvat vähemmän ja tarvitsevat siten vähemmän sote-palveluita. Jos haluamme vähentää sairastamista ja sen kuluja, meidän on panostettava elämisen laatuun. Kuten elinympäristöön. Siis juuri siihen, mistä kunnat oikeasti päättävät.

Kaikkein paras sote-uudistus on kehittää ja tukea kuntien muuta toimintaa kuin sote-palveluita. Kun kunnissa osataan järjestää asukkaille hyvää ja terveellistä elinympäristöä, sote-palveluiden tarve vähenee, ja samalla vähenevät myös kuntien sote-menot. Kuntien lakkauttaminen ja kunnan toimintojen ja palveluiden siirtäminen mahdollisimman kauas asukkaista tuskin palvelee paikallisten asioiden hoitamisen parantamista.

Mutta sote-palveluiden siirtäminen kunnilta voikin olla hyvää elämää edistävä asia. Sillä silloin kunnissa voidaan keskittyä kaikin resurssein tekemään hyvää elinympäristöä.

Ei tarvetta lähidemokratialle

Keskiviikkona nimitettiin Suomeen uusi hallitus. Siinä ovat mukana eduskunnan poliittiset äärilaidat, ellei sitten kahta Vasemmistoliiton kansanedustajaa pidetä äärimmäisenä vasempana laitana. Kun he äänestivät pääministeriä ja hallitusta vastaan, äärimmäisin yksi prosentti eduskunnasta ei ole mukana hallituksessa.

Uusi hallitus on konsensushallitus, joka on sopinut hallitusohjelmansa ilman avointa poliittista keskustelua. Paperi lienee pisin hallitusohjelmateksti Suomen historiassa. Sen sanamuotoiluihin on kirjattu riittävästi asioita niin, että jokainen hallituspuolue voi sanoa saaneensa omia vaalitavoitteitansa tarpeeksi lävitse, vaikka ne ovatkin muiden hallituspuolueiden tavoitteiden vastaisia.

Tämä on mahdollista esimerkiksi siten, että arvonlisäveron korotusta tasaverona vastustanut SDP sai arvonlisäveron korotusta kulutusverona halunneen Kokoomuksen suostumaan arvonlisäveron pitämiseen ennallaan, kun arvonlisäveron sijasta tuotteiden kuluttajahintoja nostetaan korottamalla erityisveroja. Sekä SDP:n että Kokoomuksen tavoitteet täyttyivät, koska erityisvero on kulutusta verottava tasavero, jonka nimi ei ole arvonlisävero.

Salaiset hallitusneuvottelut ja niissä sovittu hallitusohjelma sopivat hyvin toistensa henkeen. Ohjelmassa halutaan vähentää kuntia. Pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta ei ole käytännössä mitään linjaa, mikä tarkoittaa, että hallitus hyväksyy muutamien paikallispoliitikkojen haaveet miljoonan asukkaan suurkunnasta.

Kuntien vähentäminen tarkoittaa kuntakoon kasvamista ja entisen paikallisen kuntademokratian muuttumista vähemmän paikalliseksi aluedemokratiaksi. Suomessa voimistuu neuvostoliittolainen keskusjohtoinen Moskova-ilmiö. Asiat päätetään keskitetysti jossain kaukana. Oman kylän tai kaupunginosan edustajaa ei enää saada valtuustoon, sillä mitä suurempi kunta, sitä pienemmän osuuden paikalliset aktiivit toimijat saavat kaikista äänistä. Menestyjiä ovat TV-kuuluttajat, missit, laulajat ja muut julkkikset, jotka tunnetaan niin takamailla kuin kirkonkylälläkin.

Julkkisten menestys sopii hyvin puoluetoimistoille. Ohjelmia ja kannanottoja kirjoittavat puolueiden todelliset johtajat, jotka eivät mittaa suosiotaan vaaleissa. Julkkisehdokkaat tuovat toimistoille valtaa. Paikallisia asioita tuntevat ja ymmärtävät ehdokkaat eivät ole kiusana.

Keskusjohdolla ei ole tarvetta lähidemokratialle.

Kehittyvien kauppakeskusten Suomi?

Ympäristövaliokunta käsitteli maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) muutosta, jolla rajoitetaan kuntien kilpailua kauppakeskusten rakentamisessa. Valiokunnassa hallitus repesi, kun Keskusta oli muutosta vastaan. Erimielisyyttä on selitetty sillä, että lainmuutoksella kokoomusministeri pelaisi vain Helsingin pussiin estämällä kauppakeskusten rakentamisen Helsingin ulkopuolelle.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli, jota aiemmassa MRL:n muutoksessa vielä vahvistettiin siten, ettei valtuustojen kaavapäätöksiä tarvitse enää hyväksyttää missään. Tämän muutoksen logiikka oli siinä, että kaavat ovat kuntien oma asia, joka ei vaikuta kunnan rajojen ulkopuolelle. Kuntien rajojen yli vaikuttavat asiat päätetään maakuntakaavassa, joten kunnan yleis- ja asemakaavoitukseen ei kenenkään tarvitse puuttua.

Lempäälän Ideapark-kauppakeskus mainostaa vähän väliä Hesarissakin, ja karttakuva esittää, miten Ideaparkkiin voi ajaa autolla yhtä hyvin Helsingistä, Turusta ja Jyväskylästä kuin Tampereeltakin, joka sentään on melkein vieressä. Mainos osoittaa, ettei ole kyse yhden kunnan asiasta, kun vaikutusalueena on koko Etelä-Suomi.

Maaseutukunnissa ollaan katkeria siitä, että kunta ei saa menestystä ja työpaikkoja, kun se ei saa antaa rakentaa alueelleen kauppakeskuksia. Tällä tavoin valtio puuttuu kunnan oikeuteen päättää omista asioistaan. Kun kauppakeskus perustuu sadan kilometrin päästä tuleviin asiakkaisiin, se ei ole enää kunnan oma asia. Eikä se silloin kuulu enää kunnan omaan päätösvaltaan.

Kauppakeskus ei myöskään työllistä. Se vain siirtää osan kaupan alan työpaikoista entisistä kaupoista toisaalle. Kokonaisuutena kauppakeskus vähentää kaupan alan työpaikkoja. Sillä kauppakeskuksessa on suhteessa liikevaihtoon vähemmän henkilökuntaa kuin pienissä kaupoissa.

Eikä kauppakeskus tuota hyvinvointia. Elintaso, varakkuus ja elämän laatu eivät lisäänny siitä, että kauppojen määrä lisääntyy. Kuluttajan ostovoima muodostuu toimeentulon, ei kauppojen määrästä. Kun kauppamatka pitenee, ostovoima vähenee.

Keskittäminen on maaseutukuntien uhka. Kauppakeskus on keskittämistä. Yksi kunta voittaa kymmenen muun kustannuksella. Siitä ei synny kehittyvien kuntien vaan kehittyvien kauppakeskusten Suomi.