Ei tarvetta lähidemokratialle

Keskiviikkona nimitettiin Suomeen uusi hallitus. Siinä ovat mukana eduskunnan poliittiset äärilaidat, ellei sitten kahta Vasemmistoliiton kansanedustajaa pidetä äärimmäisenä vasempana laitana. Kun he äänestivät pääministeriä ja hallitusta vastaan, äärimmäisin yksi prosentti eduskunnasta ei ole mukana hallituksessa.

Uusi hallitus on konsensushallitus, joka on sopinut hallitusohjelmansa ilman avointa poliittista keskustelua. Paperi lienee pisin hallitusohjelmateksti Suomen historiassa. Sen sanamuotoiluihin on kirjattu riittävästi asioita niin, että jokainen hallituspuolue voi sanoa saaneensa omia vaalitavoitteitansa tarpeeksi lävitse, vaikka ne ovatkin muiden hallituspuolueiden tavoitteiden vastaisia.

Tämä on mahdollista esimerkiksi siten, että arvonlisäveron korotusta tasaverona vastustanut SDP sai arvonlisäveron korotusta kulutusverona halunneen Kokoomuksen suostumaan arvonlisäveron pitämiseen ennallaan, kun arvonlisäveron sijasta tuotteiden kuluttajahintoja nostetaan korottamalla erityisveroja. Sekä SDP:n että Kokoomuksen tavoitteet täyttyivät, koska erityisvero on kulutusta verottava tasavero, jonka nimi ei ole arvonlisävero.

Salaiset hallitusneuvottelut ja niissä sovittu hallitusohjelma sopivat hyvin toistensa henkeen. Ohjelmassa halutaan vähentää kuntia. Pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta ei ole käytännössä mitään linjaa, mikä tarkoittaa, että hallitus hyväksyy muutamien paikallispoliitikkojen haaveet miljoonan asukkaan suurkunnasta.

Kuntien vähentäminen tarkoittaa kuntakoon kasvamista ja entisen paikallisen kuntademokratian muuttumista vähemmän paikalliseksi aluedemokratiaksi. Suomessa voimistuu neuvostoliittolainen keskusjohtoinen Moskova-ilmiö. Asiat päätetään keskitetysti jossain kaukana. Oman kylän tai kaupunginosan edustajaa ei enää saada valtuustoon, sillä mitä suurempi kunta, sitä pienemmän osuuden paikalliset aktiivit toimijat saavat kaikista äänistä. Menestyjiä ovat TV-kuuluttajat, missit, laulajat ja muut julkkikset, jotka tunnetaan niin takamailla kuin kirkonkylälläkin.

Julkkisten menestys sopii hyvin puoluetoimistoille. Ohjelmia ja kannanottoja kirjoittavat puolueiden todelliset johtajat, jotka eivät mittaa suosiotaan vaaleissa. Julkkisehdokkaat tuovat toimistoille valtaa. Paikallisia asioita tuntevat ja ymmärtävät ehdokkaat eivät ole kiusana.

Keskusjohdolla ei ole tarvetta lähidemokratialle.