SixPack – konsensuksen umpikuja

Pian on eduskuntavaaleista kulunut kaksi kuukautta ja jälleen maassa aloitellaan hallitusneuvotteluja. Hallitusneuvottelujen suuri kysymys on ollut, mitkä puolueet suostuvat hallitukseen. Kahta lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat vuorollaan julistaneet haluaan jäädä oppositioon. Ensimmäisenä vaalien suuri häviäjä Keskusta ja sitten ainoa voittajapuolue Perussuomalaiset. Tämän viikon alussa Vihreät päätti, ettei se halua hallitukseen. Viikon lopussa Vihreät taas halusivat hallitukseen, ainakin uusi puheenjohtaja ympäristöministeriksi.

On kehuttu, että pitkittyneet hallitusneuvottelut osoittavat, että puolueilla on eroja ja suomalainen politiikka siis on muuttunut Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen paremmaksi. Muuttunut ehkä, mutta paremmaksiko? Ei ole parempaa, että kansalaiset äänestävät puolueita hoitamaan kansalaisten asioita, ja sitten puolueet ilmoittavat, etteivät ne halua hoitaa asioita.

Hallitukseen ei haluta, koska sen pelätään kostautuvan puolueen kannatuksen laskuna. Näinhän on historiasta opittu. Siis puolueille on tärkeämpää turvata omaa menestystään kuin hoitaa kansalaisten asioita.

Eduskunnassa on nyt 8 puoluetta. Hallituksen muodostamisen ongelma on, että pitää saada hallitus, johon osallistuvien puolueiden kansanedustajat lupaavat äänestää kaikkien hallituksen esitysten puolesta. Ettei ole riskiä siitä, että hallitus voisi kaatua eduskunnan luottamuspulaan. Mutta onko tämä mahdollista ja onko tämä edes oikein?

Pysyvä enemmistöhallitus on mahdollinen, jos hallituspuolueet ovat samaa mieltä kaikista asioista. Yhden puolueen hallitukselle tämä on helppoa, mutta kun hallituspuolueiden määrä kasvaa, yksimielisyys vaikeutuu. Jokainen lisäpuolue vähentää sitä asioiden määrää, josta ollaan yhtä mieltä. Paitsi jos puolueilla ei ole eroja. Eli tavoiteltava enemmistöhallituspolitiikka, joka perustuu tiukkaan hallituspuoluekuriin, on väärä ajatus, jos pidetään hyvänä sitä, että puolueilla on eroja.

Nyt tavoitellaan konsensushallitusta, vaikka eduskunnan ainakin sanotaan hylänneen konsensuksen ja puolueet ovat muuttuneet erilaisiksi. Ei tunnu oikealta hallitustavoitteelta. Mutta ei konsensushallitus ole sen enempää demokratian kuin lainsäädäntömmekään periaatteiden mukainen. Sellainen demokratian pikkujuttu kuin välikysymys, eli hallituksen nauttiman luottamuksen mittaaminen eduskuntavaalien välillä, muuttuu kuolleeksi kirjaimeksi. Tai on muuttunut jo.

SixPack-hallitus joko palauttaa konsensuksen tai sitten se räjäyttää konsensuksen omaan mahdottomuuteensa. Se selviää ehkä viikon päästä, kun Katainen on jälleen päivittäin tiedottanut, ettei tiedota mitään. Vieläkään ei suomalaiseen demokratiaan kuulu avoin poliittinen keskustelu kuin kerran neljässä vuodessa, siitä asiasta on konsensus. Jo vai vielä?

Ministeri Soinin hallitus

Suomessa on mielipidemittausten mukaan nyt neljä puoluetta, joilla on noin 20 % kannatus. Suomalaisille on myös kerrottu, mikä ero on mielipidemittauksilla ja vaalituloksella. Esimerkiksi se, että äänestäjät ajattelevat toisin kuin kyselyiden vastaajat ja vaalijärjestelmän rakenteen vuoksi edustajapaikat eivät jakaudu äänimäärien suhteessa. Vaalissa on vaalipiirit ja mielipide saadaan parilta miljoonalta suomalaiselta, kyselyissä vastaajia on pari tuhatta ilman vaalipiirejä.

Turun Sanomat kertoo tänään, mitkä puolueet pääsevät Timo Soinin hallitukseen. Helsingin Sanomat luettelee jo Soinin ministeritkin. Yleisradion Välilevyjä-ohjelmassa lauantaina oli kolme keskisuurta puoluetta. SDP:n kulttuuripolitiikkaa esiteltiin pienten puolueiden joukossa. Välilevyjä-ohjelma ei ole yhtä merkittävä poliittinen media kuin YLE:n politiikan ohjelmat tai johtavat sanomalehdet. Mutta juuri siksi Välilevyjä-ohjelmassa esitetty ajatus on mielenkiintoinen. Muuta kuin politiikkaa käsittelevässä ohjelmassa ei pyritä vaikuttamaan politiikkaan, vaan todetaan, miltä politiikka näyttä.

Media on tekemässä perussuomalaisista ja käytännössä puheenjohtaja Timo Soinista hallituksen muodostajaa. Sitä on, kun pohditaan, kenen kanssa Soini lähtee hallitukseen tai kun selitetään, että perussuomalaisten menestys merkitsee, että puolueen on pakko olla hallituksessa. Aikaisemmin on oltu sitä mieltä, että tämä keskustelu kuuluu käydä vaalien jälkeen.

Medialle Soinin menestys on tietenkin herkkua. Gallupuutisointi olisi tylsää ilman Soinia. Mutta asian käsittely osoittaa minusta sitä, että media on unohtanut roolinsa vähintään yhtä pahasti kuin vanhat puolueet omansa. Puoluekentällä on onneksi ollut aina tilaa politiikkaa korjaaville liikkeille. Oli SMP, Vihreät ja nyt Perussuomalaiset. Mutta missä on vastavoima viidennelle suurelle puolueelle ja hallituksenmuodostajalle, medialle?

Perussuomalaiset ovat minulle pelkästään positiivinen ilmiö. Näen sen ensisijaisesti vastavetona yli kiehuneelle poliittiselle korrektiudelle. Siinä poliitikot eivät enää uskalla puhua mistään, vaikeat asiat yritetään ratkaista vaikenemalla. Päätöksinä syntyy vain konsensuskelpoisia kompromisseja, jotka kaikki tietävät tosiasiassa huonoiksi ratkaisuiksi. Soini on haastanut vanhat puolueet ottamaan kantaa. Se on pelkästään hyvä ja vielä parempi, jos se palauttaa kansalaisten kiinnostusta politiikkaan ja nostaa äänestysvilkkautta.

Vaalikoneissa on kysytty kantaa hallituspuolueisiin. Olen vastannut Keskusta, Kokoomus ja Vihreät. Se ei ole turvallista konservatiivisuutta, vaan analyysini toimivasta hallituspohjasta ja puolueiden poliittisista intresseistä. Ne evät ole sama asia kuin vaaliohjelmien silotellut kieli keskellä kirjoitetut sanavalinnat. Se, ettei listallani ole Perussuomalaiset ei tarkoita, etten hyväksy heitä hallitukseen. Vaan se tarkoittaa sitä, että hallitukseen täytyy koota puolueita, joiden poliittinen tavoite on riittävän yhtenevä. Se on minun realismiani, ei ajatus siitä, mitkä ovat parhaat hallituspuolueet. Sillä parhaat eivät välttämättä pääse sopuun hallitusohjelmasta. Ainakaan julistettuaan joukon kynnysehtoja.

Jos Perussuomalaiset saa vaaleissa saman kannatuksen kuin muutkin suurimmat puolueet, se voi jäädä oppositioon aivan yhtä hyvin kuin suuren kannatuksen SDP on ollut päättyvällä vaalikaudella. Hallitusvastuu on kysymys hallituksen poliittisista tavoitteista. Sellaista hallitusta ei pidä tehdä, joka ei ole tavoitteistaan yksimielinen. Yksimielinen hallitus voi olla vähemmistöhallituskin. Se pärjää, jos se johtaa maata hyvin. Ja myös demokratia toimii, kun välikysymyksiä ei pääse vesittämään puoluekurilla.