Radoista asuntoja vai asunnoille ratoja, osa 2

Viimeksi kirjoitin PTT:n selvityksestä ja siitä, mitä Hesari oli selvityksestä kirjoittanut. Hesari kirjoitti selvityksessä sanotun, että raideliikenteen rakentaminen tuottaa asuntoja. Raiteisiin käytetyn rahamäärän ja asuntotuotannon välillä siis olisi kausaliteetti, syyn ja seurauksen suhde.

Jonkinlainen syyn ja seurauksen suhde on, mutta toisin päin kuin Hesarin pääkirjoitus 28.6. esitti. Kun rakennetaan asuntoja, jokaiseen asuntoon on päästävä, ja siksi jokaista asuntoa kohden on rakennettava jokin määrä liikenneyhteyksiä. Mutta rakentamalla teitä tai ratoja minne hyvänsä ja mahdollisimman kalliilla ei synny asuntoja näiden väylien varteen.

Helsingin metro ja nyt metroa rakentava Espoo ovat hyvät esimerkit raiteiden ja asuntojen kausaliteetin puuttumisesta. Länsiväylän varsi on rakentunut paljon nopeammin ilman metroa kuin Itä-Helsinki metron kanssa tai Keski-Espoo, jossa on ollut junarata ja lähijunaliikennettä yli sata vuotta.

Mutta Länsiväylän laitojen menestyksestä huolimatta, ei autoiluun investoiminenkaan tuota asuntoja. Espoon Suurpeltoon on tehty Kehä 2, kymmenien miljoonien eritasoliittymä Kehä 2:lle ja alueella on valmista katuverkkoa, mutta talonrakentaminen on kaukana jäljessä suunnitelmista.

Suurpellon piti olla Espoon suuri tulevaisuuden hanke, jota varten rakennettiin Kehä 2. Huonon rakennusmaan parantamiseen pantiin paljon rahaa ja rakennettiin kadut sekä kunnallistekniikka. 10 vuoden kuluttua aluetta yritettiin vauhdittaa kuvan kymmenien miljoonien eritasoliittymällä. Infrainvestoinnit eivät ole tuottaneet. Kuva Goolge Earth.

Samaa todistaa Suurpeltoa pidempi historia. Keskelle Puotilaa uudessa Itä-Helsingissä piti päästä mukavasti ja turvallisesti ratikalla. Puotila rakennettiin 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Nykyään on Puotila-niminen metroasema Itäväylän varressa, Puotilan reunalla. Asema avattiin 1998, 40 vuotta sen jälkeen kun Puotilaan tulivat asukkaat.

1960-luvun kaavojen asunnot syntyivät, raiteet eivät. Asuntoja ei rakennettu raidesuunni­telmien vuoksi, mutta ei asuntojen rakentamisestakaan seurannut raiteita. Vielä hullumpaa on Hesarin tapaan väittää, että asuntoja syntyisi enemmän, jos vain raiteisiin pantaisiin enemmän rahaa.

Vuoden 1959 Puotilan asemakaavassa on paikka pikaraitiotielle. Keskellä Puotilaa on tila kääntösilmukalle ja rata jatkuu kohti Vuosaarta.

Ajatellaanpa asiaa yksinkertaistetun esimerkin pohjalta. Kuvitellaan, että tehdään kahden paikan välille liikenneyhteys. Epäilemättä siitä on hyötyä, esimerkiksi siten, että paikan A asukas pääsee töihin paikkaan B, ja paikan B asukas pääsee kauppaan paikkaan A. Mutta onko asukkaiden hyöty suurempi, jos liikenneyhteys maksaa enemmän?

Tietenkään ei ole mitään järkeä vain maksaa samasta asiasta enemmän. Ei edes siinä tapauksessa, että kalliimpi on suurempi tai hienompi, kun kerran pienempikin riittää. Sitä, että hankitaan enemmän, isompaa, tehokkaampaa, hienompaa ja kalliimpaa kuin tarvitaan, sanotaan pröystäilyksi. Pröystäily ei ole julkisen palvelutuotannon tehtävä.

Kuitenkin viime aikoina ovat yleistyneet vaatimukset julkisista investoinneista. Niiden sanotaan pelastavan talouden ja tuovan hyvinvointia. PTT viittasi raportissaan Ruotsiin, jossa edellinen oikeistolainen hallitus kääntyi vasemmiston kannalle vaatimaan miljardien eurojen arvoista metro- ja rautatieohjelmaa. Tukholman alueella se tarkoitti sitä, että tarpeeseen sovitetut ja kohtuuhintaiset suunnitelmat vaihtuivat metrohankkeiksi, jotka oli jo kannattamattomina hylätty.

PTT:n raportti ja muutamat muut raportit ovat laskeneet, miten infrahankkeet työllistävät suoraan rakennusliikkeitä ja epäsuorasti rakentajia palvelevaa muuta elinkeinoelämää. Näin BKT:kin kasvaa siksi enemmän kuin hankkeen kustannuksen verran. Rakentamisen aikainen hyöty rakennusliikkeille on varma asia, seurannaisvaikutukset ovat pahimmillaan katastrofi. Kuten Belgian Charleroin metro, joka ei elvyttänyt yhtään mitään.

Belgian Charleroin metro oli suurinvestointi, joka ei pelastanut taloutta ja hyvinvointia. Raitiotie päätettiin 1960-luvulla Helsingin tapaan korvata metrolla. Itäinen Trieux’n haara valmistui neljännelle asemalle asti 1987, mutta metroa ei ole koskaan käytetty. Kerran valmiiksi rakennetun radan kunnostus maksaisi nyt 39 M€. Toinen itäinen linja jäi liki 30 vuodeksi puolivalmiiksi vuonna 1985, kuten kuvan asema Sart-Culpart, joka otettiin käyttöön vasta 2013. Kuva Wikimedia Commons.

Infrahankkeiden autuutta perustelevien raporttien yhteinen ongelma on, että ne perustuvat tilastotiedoista löytyviin korrelaatioihin. Taloustieteilijät eivät ole liikenneinsinöörejä eivätkä kaavoittajia, jotka ymmärtävät, miten yhdyskuntarakenne toimii, eli millä perusteella tilastojen numerot syntyvät. Siis mikä on syy-yhteys, kausaliteetti, joka voisi olla toistettavissa tai joka ei toistu.

Taloustieteilijä ajattelee, että jos metroasemalla Helsingin keskustassa on jokin tilastoissa näkyvä vaikutus, metroasemalla on sama vaikutus missä hyvänsä muualla. Vaikka Espoon Kivenlahdessa tai Hakaniemen metroaseman vieressä. Näin ei ole.

Helsingin keskusta on Suomen tiheimmin rakennettu alue, jolloin se on myös paras paikka Suomessa rakentaa metroasema. Kaikki muut paikat ovat huonompia. Myös lisäasemien rakentaminen Helsingin keskustaan on kannattamattomampaa kuin edellisten asemien teko, koska lisäasemat vain ”jakavat samaa kakkua” kuin aikaisemmat asemat.

Kampin metroaseman päälle 22 vuotta aseman jälkeen rakennettu tavaratalo, asunnot ja lähiympäristön muut tilat olivat taloudellinen menestys. Mutta se ei johdu kalliista raideinfrasta eli metroasemasta, vaan sijainnista Helsingin ytimessä. Itäkeskuksen metroaseman vierestä purettiin keväällä yli 10 vuotta tyhjillään ollut liikerakennus, tilalle tuli pysäköintikenttä. Vieressä olevaa tornitaloa saneerataan toimistoista asunnoiksi. Lähiössä ei ole kaupunkikeskustan vaikutusta, eikä sitä sinne tuo mahdollisimman kallis raiderakentaminen.

Taloustieteilijän korrelaatio ei toistu, jos korrelaation synnyttäneet syyt eivät toistu. Lisäksi syy-yhteys on yhdensuuntainen. Asunnot tarvitsevat liikenneyhteyksiä, joten asuntoraken­taminen johtaa liikenneyhteyksien rakentamiseen. Liikenneyhteys ei johda asuntojen rakentamiseen, vaikka yhteys luokin mahdollisuuden rakentaa asunto.

Esimerkkien valossa voi myös yrittää todistella, että tuottaahan raideliikenne asuntoja, kun se on tuottanut Suomessa kaupunkejakin. Kouvola ja Pieksämäki ovat syntyneet siitä, että rakennettiin rautateiden risteysasemat. Mutta kumpikin kaupunki on myös kärsinyt suuresti siitä, että tekniikan kehityksen vuoksi rautatieliikenne ja risteysaseman hoitaminen eivät enää työllistäkään pientä kaupunkia.

Asuntoja ei siis synny rakentamalla teitä tai ratoja, vaan siitä, että väestö kasvaa ja voi hyvin niin, että ihmisillä on maksukykyä kustantaa uudet asunnot. Tämän perusteella suunnitellaan asemakaavoja, joiden yhteydessä on päätettävä, miten paljon liikkumistarvetta aiheutetaan ja miten liikenne ratkaistaan. Liikkumisen tarve ja määrä perustuvat suunnitellun yhdyskunta­rakenteen sekoittuneisuuteen ja maankäytön tehokkuuteen. Liikkumistapa ei ole seuraus, vaan suunnittelun valinta. Nämä ovat syy-seuraussuhteet asuntojen ja liikenneyhteyksien syntymiselle.

Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllä, kaikella on vuorovaikutus keskenään. Mutta merkittävää on, että jotkin vaikutukset ovat vahvoja ja hallitsevia, toiset heikkoja ja merkityksettömiä.

Minkään radan rakentaminen siis ei synnytä yhtään asuntoa. Eikä varsinkaan se, että se rata tehdään mahdollisimman kalliilla tavalla.

Asuntomessut: Omakotiasuntoja kerrostalossa

Asuntomessut ovat tänä vuonna Jyväskylässä. Noin 5 kilometrin päässä keskustasta Jyväsjärven rannalla on Äijälänranta, josta näkee järvenselän yli Jyväskylän keskustan. Messualueen rannassa on laituri ja kaupunkiin voi matkustaa myös vesitse. Laivamatkan pituus on 2,5 kilometriä. Maanteitse matka tehdään järven itärantaa kulkevalla moottoritiellä tai paikallisteitä ja -katuja läpi Kuokkalan, jossa oli asuntomessut vuonna 1985. Kuokkalan kautta kulkee messualueen lähelle myös linjan 15 ja 22 bussit.

Äijälänrannasta on näkö- ja vesitieyhteys Jyväskylän keskustaan. Matkaa Jyväsjärven yli on noin 2,5 kilometriä.

Messualue ei sijaitse keskellä asumatonta luontoa, kuten parin edellisen vuoden messukohteet. Ympärillä on teollisuutta ja asumista, aivan vieressä suuri kasvi- ja puutarhakauppa. Niemen länsilaidalla on rantaan ulottuva luonnonsuojelualue. Messualueen maat olivat aiemmin peltoja, joten luonnonmetsää ja -puita ei ole tonteilta tarvinnut hävittää. Äijälänranta on siis Jyväskylän seudun sisäänpäin kasvamista eli yhdyskuntarakenteen tiivistämistä, jopa joukkoliikenteen ulottuvilla.

Messualueen kaava on puoliksi pientaloja ja kerrostaloja. Määrällisesti pientaloasuntoja on 37. Kerrostaloja tulee olemaan 13 kappaletta, joissa asuntoja lienee 10-kertainen määrä pientaloihin verrattuna, vaikka tonttimaata kumpikin puolisko tarvitsee saman verran.

Pientalot ovat yhden perheen ja jopa sinkun asunnoiksi tehtyjä omakotitaloja. Alueen kerrostaloista kolme on jo valmiina ja asuttuja, ja ne onkin rajattu messujen ulkopuolelle. Aivan rantaan on valmistunut 13-kerroksinen torni, ”Maailmanpylväs”, ja viereen on kaavoitettu kaksi lisää. Yksi kerrostalo oli rakenteilla. Kolmen tornin lisäksi jo valmiiden kokoisia kerrostaloja on asemakaavassa kaikkiaan kymmenen.

Messualueen kerrostaloista kolme on valmiita ja asuttuja. Neljäs on rakenteilla. Asutut talot eivät ole messukohteita, vaan rannassa oleva 13-kerroksinen ”Maailmantorni”.

Yhtä tonttia lukuun ottamatta kaavan omakotitontit oli rakennettu. Tältä osalta messualue on siis jo valmista lähiörakennetta, jonka ilmettä tulevaisuus muuttaa vain kasvillisuuden osalta. Alueen eteläosan tontit ovat avoimia, ja talot ovat keskellä tonttia. Kadunvarren tuntumassa julkisivuja muodostavat autotallit ja -katokset. Pohjoisosan pistokatujen varrella talot ovat tontin kadupuoleisella reunalla ja tunnelma on kaupunkimaisempi.

Katunäkymää hallitsevat autokatokset tai tallit, jotka ovat nykyaikaisen omakotitalon julkisivu. Julkinen tila päättyy kadun betoniseen reunakiveen. Kun istutukset muutaman vuoden kuluttua ovat kasvaneet, näkymä ei ole enää yhtä kolkko.

Äijälänrannan pohjoisosan pistokaduilla oli kaupunkimaisempi tunnelma, kun rakennukset oli sijoitettu tontin kadun puoleiselle reunalle. Kuvassa Dahliatie.

Yksityisen ja julkisen raja on avoimilla tonteilla häilyvä. Kadun kulkija ymmärtää kyllä, mihin ei saa astua, koska silloin astuu jonkun tontille. Mutta asukkaan yksityisyys löytyy vain suljettujen verhojen takaa tai kattoterasseilta. Naapuri näkee terassille omalta terassiltaan, mutta kadun julkiseen tilaan nähden on ainakin korkeusero. Tältä osin pensasaidat ja muu kasvillisuus tuovat vuosien kuluessa yksityisyyttä ja tilan jakoa.

Oma terassi toisen kerroksen tasolla antaa yksityisyyttä julkiseen katuun nähden, mutta ei vastapäisen talon toisen kerroksen terassin suhteen.

Pistokaduilla muutama talo oli tehty siten, että asukkaat saavat oman rauhansa katuun nähden. Dramaattisin näistä oli talo Luck (kohde 35) umpimustan ikkunattoman seinänsä kanssa. Luckia vastapäätä oli Talo a (kohde 34), jonka todellinen julkisivu on sisäpihalle ja kadun puoli oli tavallaan tasapainossa mustan betonimuurin kanssa. Keittiön ikkunasta saa katsella mustaksi maalattua rappausta, mutta eipähän seinä häikäise, ja näkymä korvaa keittiötasoille tavallisemman kaakelimaiseman.

Messujen dramaattisin julkisivu, umpimusta ja kadulle päin ikkunaton Talo Luck. Julkisivua hallitseva aukko on tietenkin autokatos. Kuvassa vasemmalla näkyvä kontti on messujen aikainen kahvila, ei pysyvä kadun somiste.

Mustaa Luckia vastapaatätä on vitivalkoinen Talo a. Sen kadun puolella on muutama ikkuna, alinna oikealla keittiön työpöydän taustalla oleva ikkuna. Autokatos on tässä samantyyppinen aukko talon sisään kuin Luckissa.

Omakotitalojen pinta-alat vaihtelivat 76 neliöstä 308 neliöön. 76 neliötä! Miksi jakaa kerrostaloasunto kahtia, panna puoliskot päällekkäin ja tehdä erillistalo? (Noppakodit, kohteet 15 ja 16.) Jos tila ja pitkät näkymät sisällä sekä parveketta suurempi piha ja sen hoitaminen eivät kiinnosta, omakotitalon ostaja on ostamassa väärää asuintyyppiä. Asiaan sai messuilla vahvistusta, kun kävi katsomassa näyttelykohteet, jotka olivat rannan tornitalon huoneistoja. Pinta-alat olivat 46–109 neliötä.

Erillistalosta on iloa, jos siihen tekee ratkaisuja, jotka eivät kerrostaloissa ole mahdollisia. Laajat tilat pitkine näkymineen voivat olla rakennustekniikan ja kaavamääräysten vuoksi kerrostaloissa saavuttamattomia. Villa Muuramessa (kohde 38) oli pienen teollisuushallin kokoinen olohuoneen ja avokeittiön yhdistelmä.

Ensinnä voi rehellisesti myöntää, että kerrostalokohteet olivat ainoat messukohteet, joiden ikkunoista avautui näköala. Vastakkaisen talon seinän tai nurmikon näkeminen ei ole näköala. Toiseksi voi rehellisesti myöntää, että kerrostalokohteet olivat ainoat messukohteet, joiden sisustuksessa oli särmää. Kaikki eivät särmää halua, eikä sitä tavoitella eikä tarvitse tavoitella useimmissa kohteissa. Mutta silti.

Omakotitalon yläkerran ikkunoista maisema täyttyy muiden talojen katoista.

Äijälänrannan asuntomessujen maisemat ovat rannan kerrostalossa, Maailmanpylväässä. Parveketerasseilta katsellaan Jyväsjärven yli Jyväskylän keskustaa ja Kuokkalan lähiötä. Läpi talon ulottuvaa asuntoa ei ole tavalliseen tapaan katkaistu keskellä olevalla eteisellä ja WC:llä, vaan annettu tilan muodostaa pitkä näkymä, joka jatkuu parvekkeelta järven yli. Parvekkeen ja asunnon välinen seinä on myös alas saakka ulottuuvaa lasia, joten maisema on läsnä koko asunnossa. Kymppi plus!

Tornitalon huoneistoissa ei tuntunut siltä, että oli rakennusliikkeen suunnittelemassa kerrostaloasunnossa. Ei tuntunut siltä kuin Suomen tuhansissa lähiöasunnoissa, että kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Sillä onhan asunnon ostaja saanut valita kolmesta valkoisesta tapetista ja kahdenlaisista keittiökaappien kahvoista. Tältä ei tuntunut, koska asunnot oli sisustettu rohkeasti, ja eri teemat olivat oikeasti eri teemoja, ei vain eriväristä maalia ja sileä- tai paneelipintaisia kaapinovia.

Kerrostaloasunto voi näyttä omakotiasunnolta enemmän kuin moni omakotiasunto, joka muistuttaa kerrostaloasuntoa. Tunnelmaa ei ole luotu pelkillä huonekaluilla, vaan huoneiston tilaratkaisuilla ja tässä keittiön kalustus- ja materiaalivalinnoilla.

Jos Suomessa haluaa persoonallisen asunnon, on rakennettava omakotitalo, jota ei valita talotehtaan luettelosta. Kerrostalohuoneistot ovat kaikki niin samanlaisia, että esittelytarkoituksiin riittääkin, kun talosta on tehty valmiiksi yksi huoneisto kutakin huonelukutyyppiä edustamaan. Mutta miksi asia ei voisi olla toisin, kuten messukohteissa oli?

Kerrostaloasunnossa voi tehdä yhtä rohkeita materiaaliratkaisuja kuin omakotitalossakin. Jos ei ole pakko valita rakennuttajan tarjomista kahdenlaisista kaapinovista ja yhdenlaisista kaakeleista. Tämän keittiön seinässä on kaakelin sijasta terästä.

Ulkomailla on käytäntö, että kerrostalohuoneiston ostaja ostaa todellakin vain huoneiston. Vesipisteet ja muu välttämättömästi rakennuksen runkoon liittyvä on paikallaan. Mutta kukin hankkii kaapistot, keittiön ja ylipäätään kaiken sisustuksen itse. Kun omistaja vaihtuu, keittiökalusteet kaappeineen ja tiskipöytineen voivat lähteä mukaan. Onhan meilläkin usein niin, että vanhan huoneiston ostajalle ei myyjän tyyli kelpaa, miksi näin ei olisi alusta lähtien?

Tornitalon huoneistot osoittivat, että kerrostalossa voi nykyäänkin olla tilaa, tilan tuntua ja täysin persoonallisia asuntoja. Mutta ilman omakotiasumisen riesaa talonmies- ja remonttimiesharrastuksesta. Bonuksena saa ihan oikeaa yksityisyyttä, sillä puolijulkinen tila jää portaikkoon, eikä naapurin kanssa tarvitse sopia, kumman aitamieltymyksiä noudatetaan tontin rajalla.

Taide ei tunnu olevan osa suomalaista lähiörakentamista. Äijälänrannassa käyttötaide somisti julkisen tilan kalusteita, kuten kuvassa muuntajakoppia.

Äijälänrannassa ollaan lähiössä, ei kaupungissa. Kerrostalot ovat pistetaloja. Ja mantereen puolella komea järvimaisema vaihtuu parkkikentäksi. Kolmentoista kerrostalon vieressä on kaavoitettuna parkkikenttä, jolla on pinta-alaa saman verran kuin talojen tonteilla. Halvempaa kuin pysäköintilaitokset. Mutta taas on suunniteltu kaupungille kasvua, jossa auton osuus ajoneuvomatkoista on 100 %. Koska on muka pakko, sillä eihän näin pienelle alueelle, noin 400 ruokakunnalle, voi omaa kauppakeskusta tehdä. Ja muulla tavalla palveluita ei nykyään muka voikaan järjestää.

Äijälänrannassa ollaan lähiössä, ei kaupungissa. Siitä vakuuttaa kerrostalorivin vieressä olevan parkkikenttä, jolla on pinta-alaa saman verran kuin viiden kerrostalon tonteilla. Kuvassa vasemmalla näkyvä entinen pelto on kaavassa myös parkkipaikkaa, joka valmistunee kun kuvan oikean reunan tonteille tehdään toinen viiden kerrostalon rivi.

Elättelen siis yhä unelmaa asuntomessuista, jotka esittelevät kaupunkia. Pitäisikö sitä varten perustaa kolmas asuntomessubrändi, kun nyt on kaksi, loma-asuntomessut ja – käytännössä – pientaloasuntomessut. Siis kolmanneksi kaupunkiasuntomessut. Osaan nimetä jo ainakin yhden kohteen: Tampere ja Lielahden–Näsijärvenranta. Sinne tulee myös ratikka niin, että asuntomessuille ei tarvitsekaan tulla autolla ja tilapäisillä, messujen jälkeen lopetettavilla bussilinjoilla.

Seikkailulla Sellossa

Kävin lomailemassa Espoossa. Ihan oikeasti, on siellä nähtävää. Ajatus oli, että käydään syömässä ja tehdään ruokaostokset kotiin samalla matkalla. Olimme liikkeellä autolla, mikä ei Espoon kohdalla liene yllätys. Matkan varrelle osui Leppävaara.

Leppävaara on suunnilleen ainoa paikka Espoossa, jossa on kaupunkia. http://goo.gl/maps/hw9IC Tai ainakin melkein. Leppävaarassa on jonkinlainen ruutukaava ja kortteleita. http://binged.it/187QAcF Tai ainakin melkein. Onhan siellä pari umpikorttelia ja muutama talorivi kadun varressa. Mutta runsaasti lähiöille tyypillisiä pistetaloja. Pinta-alaa hallitsee kuitenkin liikennetila. Leppävaara on alue kahden motariliittymän kainalossa, vaikka Kehä 1 ja Turuntie eivät olekaan hallinnollisesti moottoriteitä.

Seikkailu alkoi tullessamme lännestä Turuntietä. Oikealla radan toisella puolella oli kohta Leppävaara, mutta miten sinne pääsee. Ohi sujahti viitta oikealta alkavalle rampille. http://goo.gl/maps/4X4cO Kun ehdin tajuta, että sinne olisi pitänyt kääntyä, jo ennen Leppävaaraa, rampin alkupää oli jo takana. No tiesin, että Kehä 1:ltä pääsee Leppävaaraan, joten kiersimme sieltä ja kahden yhteen kasvaneen eritasoliittymän selvitettyämme olimme Leppävaarankadulla.

Oho, tosta olis varmaan pitänyt mennä.

Pysäköintiopasteet kertoivat, että tilaa on. En halunnut katolle, minne osoittava viitta tuli vastaan melkein heti niin, etten ehkä olisi taas muita autoja häiritsemättä ehtinyt kääntymään. Sitten oli kylliksi aikaa tähystää seuraavaa P-viittaa. Ja päädyimme parkkikellariin, jonka kuvittelimme sijaitsevan kauppakeskuksen alla.

Nyt pääsimme eroon autosta tässä ”kaupungissa”. Olimme hämärässä kellarissa, jonka maisema oli autoja pysäköintiriveissä joka suuntaan. Suunnistaminen on mahdotonta. Missään ei näe mitään, mikä jäsentää sijaintia ja sitä, mihin pitäisi päästä. Aivan varmasti viikoittain täällä autoilevat tietävät, mihin pitää yrittää auto jättää, jotta on lähellä hissiä tai portaita, jotka vievät sinne, minne tietää olevansa menossa.

Kaupunkimaisemaa Leppävaarassa.

Me emme tienneet, minne olimme menossa. Sillä meillä oli nälkä, ja netistä oli katsottu, että Sellosta löytyy sushia Masabista ja vokkia Wrongista. Molemmat sijaitsevat Sellossa. Mutta siis missä, kun olemme satojen autojen keskellä kellarissa, jossa ei oikeasti näe yhtään mitään hyödyllistä sen kannalta, että pääsisi syömään. Tämä hukassa oleminen ei tietenkään ole erityinen Leppävaaran ongelma, vaan kaikkien parkkiluolien- ja kellareiden ominaisuus.

Otimme lähimmän hissin ja painoimme vihreätä nappulaa, joka yleensä tarkoittaa, että sen kautta pääsee rakennuksesta ulos. Lasiseinäinen hissi pysähtyi varjoisaan ja syrjäisen näköiseen nurkkaan. Tavasimme kerrosselityksiä, ja 2. kerroksen kohdalla näytti lukevan enemmän jotain, mikä viittasi kauppakeskukseen. Päädyimme kattotasanteelle, joka oli jonkinlainen toriaukio. Sitä reunusti rakennus joka osoittautui kirjastoksi, ja toisella puolella iso valkoinen työmaateltta. Teltta peitti remontin alla olevia liukuportaita. Nurkassa näkyi rakennus, jossa valomainosten perusteella sijaitsi Lidl ja Hesburger sekä jotain muuta, mitä en muista.

Matkalla maanpinnalle. Lähin hissi toi näin kiehtovaan kaupunkitilaan.

Menimme teltan vierestä kierreportaita alas ja huomasimme olevamme Prisman ja Cittarin välissä. Kun olimme äsken käyneet ulkona, paikallisvaistoni sanoi minulle, missä päin on rautatieasema, josta muistan joskus kävelleeni sisään kauppakeskukseen, joka ei ollut kahden hypermarketin välinen eikenenkään käytävä.

Tämän nimi on Ratsusola. Oikealla olevat portaat vievät Sello-nimisen kauppakeskuksen ovelle. Vasemmalla ovat Prisma ja Citymarket, kuten punaisesta viitasta katoksen alla käy hyvin selville.

Kohta kävelimme ohi sen syrjäisen nurkan, jonne hissin vihreä nappula meidät oli tuonut. Minun kaupunkikäsitteistöni mukaan se paikka oli kävelykadun pää, mutta hissistä ei nähnyt kävelykadulle, vaan seinään. On sillä asialla nimikin, Ratsusola. Nyt seisoessamme solan puolivälissä olimme ovien edessä, ja niissä luki Sello. Ei muuta kuin etsimään kartta, josta selviäisi, missä ovat Masabi ja Wrong.

Nykyaikaista opastusta. Monitorissa olevassa tarrassa lukee: ”Epäkunnossa, huolto tilattu”.

Ei selviä kartasta, kun ei ole karttaa. Yksinkertainen, selkeä ja aina toimiva opaskartta ei ole enää muodissa. Pitää olla 500 kertaa kalliimpi peltipömpeli, jossa on iso kosketusnäyttö ja PC. Siinä on se etu, että se voi olla rikki ja jos ei ole rikki, sitä on ainakin hankala käyttää. Koska sitä ei voi vain katsoa, vaan sitä pitää käyttää.

Kaupungissa on kadut, kauppakeskuksessa ei, siellä on käytäviä, kerroksia, portaita ja hissejä. Kolmiulotteinen hahmottaminen ei ole yhtä helppoa kuin tason hahmotus ja tasossa liikkuminen. Kuten kaupungissa. Jälleen arvaan, että helppoa sille, joka käy täällä jatkuvasti. Mutta ei vieraalle, kuten eläkeläisryhmälle, joka syödessämme tuli sisään, ihmetteli, meni jonkin oven läpi ja katosi tullakseen kohta taas ihmettelemään.

Tavaratalon ja kaupungin huonot puolet samassa paketissa?

Löysimme siis ruokaa. Syödessämme totesimme, että tämä riitti Sellosta. Autolla asioitavien ruokakauppojen kanssa asiointi olisi täällä liian hankalaa auton kanssa. Osaisimme takaisin Prisman ja Cittarin rintamalinjalle. Mutta kun piti käydä myös Lidlissä kun oli kaksi kassillista Lidlin omia palautuspulloja. Kassit olisi saatava tyhjiksi ensin, mutta emme tienneet, olisiko pitänyt seikkailla autolla toiseen parkkikellariin Lidlin alle. Emmehän nytkään olleet Sellon alla, vaan ”kadun” toisella puolella.

On helpompiakin tapoja ostaa ruokaa. Vaikka on mentävä autolla, erillisten pienkauppojen viereen pääsee pysäköimään niin, että näkee kaupan ja tietää siten, missä on ja mihin suuntaan kävelee. Mutta onhan se hyvä, että autokansa saa liikuntaa asioidessaan kauppakeskuksissa ja hypermarketeissa. Minusta vaan on mukavampaa kävellä kaupungissa kuin kellarissa tai varastossa.

Tavallisesti ei lomamatkoilla ruokapaikan löytäminen ole niin hankalaa kuin Sellossa seikkailu. Mielikuvani Keski-Euroopan maaseudusta on, että ihmiset asuvat siellä kylissä ja pienissä kaupungeissa. Ne voivat olla jopa Leppävaaran kokoisia, mutta maisemaa eivät hallitse motarirampit ja autoilu pysäköintihalleihin. Kylässä on katuja ja katujen varsilla liikkeitä, ravintoloita ja kahviloita. Auto jätetään jonnekin kylän laidalle. Se, mitä tarvitsee, löytyy loogisesti kylän tai kaupungin keskustasta. Ja etsiminenkin on kivaa, kun samalla voi katsella kaunista rakennettua ympäristöä.

Ruokakpaikkaa etsimässä ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tännekin sai ajaa autolla. Ihmisiä oli enemmän kuin autoja.

Kehittyvien kauppakeskusten Suomi?

Ympäristövaliokunta käsitteli maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) muutosta, jolla rajoitetaan kuntien kilpailua kauppakeskusten rakentamisessa. Valiokunnassa hallitus repesi, kun Keskusta oli muutosta vastaan. Erimielisyyttä on selitetty sillä, että lainmuutoksella kokoomusministeri pelaisi vain Helsingin pussiin estämällä kauppakeskusten rakentamisen Helsingin ulkopuolelle.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli, jota aiemmassa MRL:n muutoksessa vielä vahvistettiin siten, ettei valtuustojen kaavapäätöksiä tarvitse enää hyväksyttää missään. Tämän muutoksen logiikka oli siinä, että kaavat ovat kuntien oma asia, joka ei vaikuta kunnan rajojen ulkopuolelle. Kuntien rajojen yli vaikuttavat asiat päätetään maakuntakaavassa, joten kunnan yleis- ja asemakaavoitukseen ei kenenkään tarvitse puuttua.

Lempäälän Ideapark-kauppakeskus mainostaa vähän väliä Hesarissakin, ja karttakuva esittää, miten Ideaparkkiin voi ajaa autolla yhtä hyvin Helsingistä, Turusta ja Jyväskylästä kuin Tampereeltakin, joka sentään on melkein vieressä. Mainos osoittaa, ettei ole kyse yhden kunnan asiasta, kun vaikutusalueena on koko Etelä-Suomi.

Maaseutukunnissa ollaan katkeria siitä, että kunta ei saa menestystä ja työpaikkoja, kun se ei saa antaa rakentaa alueelleen kauppakeskuksia. Tällä tavoin valtio puuttuu kunnan oikeuteen päättää omista asioistaan. Kun kauppakeskus perustuu sadan kilometrin päästä tuleviin asiakkaisiin, se ei ole enää kunnan oma asia. Eikä se silloin kuulu enää kunnan omaan päätösvaltaan.

Kauppakeskus ei myöskään työllistä. Se vain siirtää osan kaupan alan työpaikoista entisistä kaupoista toisaalle. Kokonaisuutena kauppakeskus vähentää kaupan alan työpaikkoja. Sillä kauppakeskuksessa on suhteessa liikevaihtoon vähemmän henkilökuntaa kuin pienissä kaupoissa.

Eikä kauppakeskus tuota hyvinvointia. Elintaso, varakkuus ja elämän laatu eivät lisäänny siitä, että kauppojen määrä lisääntyy. Kuluttajan ostovoima muodostuu toimeentulon, ei kauppojen määrästä. Kun kauppamatka pitenee, ostovoima vähenee.

Keskittäminen on maaseutukuntien uhka. Kauppakeskus on keskittämistä. Yksi kunta voittaa kymmenen muun kustannuksella. Siitä ei synny kehittyvien kuntien vaan kehittyvien kauppakeskusten Suomi.

Iltalehdet kerralla viikoksi

Vaadin toimivaa lähikauppaverkkoa, mutta kaupan alalta kuulee usein valitettavan, etteivät lähikaupat menesty. Jos näin on, pitää pohtia, miksi eivät menesty ja korjata menestymisen esteet. Ei lopettaa lähikauppoja, jotta ihmiset pakotetaan autoilemaan kauppakeskuksiin.

Väitän, että kyllä kävelyetäisyydellä oleva lähikauppa menestyy. Mutta jos lähikauppaankin on mentävä autolla, eihän se enää ole mikään lähikauppa. Tästä juuri on kysymys autoon perustuvassa kaupunkirakenteessa. Kun nykyinen ”lähikauppakaan” ei enää ole ”lastenvaunuetäisyydellä”, auton rattiin tartuttua on sitten kuluttajan kannalta sama, ajaako 3 minuuttia lähikauppaan vai 15 minuuttia johonkin jumboon. Kävelyetäisyydellä oleva palvelu on kävelyetäisyydellä, ei lyhyen automatkan päässä.

Ei ihmisten kulutushysteria ole muuttunut 1960-luvulta niin, että ruokaa pitäisi kantaa oleellisesti enemmän kotiin kuin silloin. Saman verran syödään päivittäin. Ero on vain siinä, että ennen joka korttelista sai perusruoan, nyt voi olla onnellinen, jos omalla alueella on edes yksi kauppa.

Valintamyymäläkonsepti on myös tehnyt kaupassakäynnistä prosessin, jota ei viitsi toistaa joka päivä. Tähän rakoon iskevät kiilaa kioskit ja bensa-asemat. Voit poiketa ja hoitaa parin asian ostokset minuutissa sen sijaan, että etsit jalkapallokentän reunalta vapaan parkkiruudun ja lenkkeilet kaikkiaan muutaman sata metriä. Terveellistähän se liikunta olisi, mutta kun eivät ihmiset toimi niin.

Ruoka pitää voida ostaa kuten iltapäivälehdet. Moni käy kaupassa joka päivä ostaakseen iltalehden. Kukaan ei vaadi, että viikon iltalehdet pitää voida ostaa kehätien megamarketista kerralla seuraavaksi viikoksi. Ennen oli ruoan ja iltapäivälehtien kanssa sama tilanne, tuoreusvaatimus. Koska iltalehtiä ei voi edelleenkään kestopakata siten, että parasta ennen on viikon päästä, niillä on ja pysyy kuluttajalle helppo jakelujärjestelmä. Ruoka voidaan pussittaa niin, että kaupan ei enää tarvitse huolehtia tuoreudesta ja sitä vaativasta jakelusta.

Logiikka on se, että kun elämässä on yksikin syy, minkä vuoksi on ostettava ja käytettävä autoa, sitä käytetään sitten saman tien kaikkeen. On niin helppo ottaa auto kotiovelta, ja ihminen tekee päätöksen sen perusteella ymmärtämättä, että helpompaa olisi, jos voisi kävellä kadun yli naapurikortteliin kauppaan. Tai töistä tullessa pistäytyisi pysäkin pikkukaupassa ja ostaisi sieltä einekset illaksi yhtä helposti kuin sen iltalehden. Ei koskaan tarttisi lähteä tuhlaamaan lauantaita kauppakeskukseen. Jos shoppailu huvittaa, niin voi lähteä oikeaan kaupunkiin tarvitsematta sovittaa kaikkea siihen, että pakasteet on pian ajettava kotiin.