Sähköllä on hintahäiriö, joka pitää ja voidaan korjata

Suomessa on tänään pakkasta ja lumipyryä. Sähköpörssin hinta noin 0,5 €/kWh. Sähkön tuotantokustannus Suomessa on vähemmän kuin kymmenesosa tästä. Sähkön tuotantoyhtiöt ovatkin kertoneet huikeista tuloksista. Samaan aikaan ihmiset palelevat kodeissaan ja yrityksiä kaatuu, koska sähkökaupan pienasiakkaiden maksukyky ei enää riitä.

Sähkövoimalaitosten määrä ja koko tällä hetkellä ei riitä pakkaspäiville. Se nostaa sähkön hintaa sähköpörssissä. Mutta mikään hinta ei auta sähköpulaan. Pula ratkeaa vain katkaisemalla sähköt.

Kun korkea hinta ei auta, korkean hinnan periminen on turhaa ja vain ahneutta. Mikään ei siihen pakota, sähköä saa ja voi myydä myös kohtuullisella liiketoimintakatteella. Ja myös myydään. Sellaista kauppaa ohi sähköpörssin käyvät suurasiakkaat.

Sähkön hinta ei muodostu markkinoilla vaan energiapolitiikasta, josta päätetään eduskunnassa. Niin on pakko olla, koska sähkön tuotanto ja käyttötarve eivät ole rajattomasti joustavia. Kotitalouksille sähkö on välttämättömyystarvike samalla tavalla kuin terveydenhoito. Siksi sähkön hintahäiriön ratkaisu on tehtävä osana energiapolitiikkaa.

Hintahäiriön ratkaisu on sähkömarkkinoiden osittainen sääntely siltä osin, missä sähkö on välttämättömyystarvike ja mikä on yhteiskunnan toimivuuden kannalta tarpeen. Tältä osin sähkön myynti on velvoitettava hinnoiteltavaksi kohtuulliseen liiketoimintakatteeseen perustuvaksi.

Alla edellä oleva asia on selostettu perusteellisemmin.

Energiajuristi ja kansanedustaja Heikki Vestman tviittasi lauantaina 10.12.

Valtaosan sähköntuotannon kustannukset Suomessa ovat samat kuin vuosi tai kaksi sitten. Sähkön hinta on silti kymmenkertainen. Joku vetää välistä. Joku käyttää tilaisuutta hyväkseen. Moraalitonta.

Mikään ei estäisi sähköyhtiöitä myymästä tuotantoaan kohtuullisemmalla hinnalla.

Vestman sai vastaukseksi ryöpytystä siitä, että hän kokoomuslaisena nyt puhuu markkinataloutta vastaan ja että se, mitä Vestman moittii, on oikeastaan hänen, Kokoomuksen ja markkinatalouden omaa tahtoa ja syytä. Olennainen perustelu tälle oli, että tähän on tultu juuri siksi, että näin markkinatalous toimii. Valittajien mukaan markkinatalouden hinnanmuodostus ei perustu tuotantokustannuksiin vaan maksuhalukkuuteen.

Valittajat ovat minusta täysin väärässä.

Sähkömarkkinat perustuvat sääntelyyn, eivät markkinatalouteen

Ei Vestman eikä Kokoomus ole yksin luonut eurooppalaista sähkömarkkinoiden järjestelmää sähköpörsseineen. Eivätkä sähkömarkkinat toimi puhtaassa markkinataloudessa, kuten eivät maailman energiamarkkinat kokonaisuudessaan. Sähkömarkkinat ovat vahvasti reguloituja eli säänneltyjä ja ohjattuja poliittisten päätösten perusteella.

Erityisesti sähköntuotannossa keskeisessä asemassa oleva ydinvoima on puhtaasti poliittinen asia. Suomessa poliitikot antavat tai ovat antamatta ydinvoimalalle käyttöluvan. Saksassa poliitikot päättivät liiketaloudellisesti eli markkinaehtoisesti kannattavan ydinvoimatuotannon lopettamisesta ja toimivien ja vuosikymmeniä tulevaisuuteen käyttökelpoisten voimaloiden pysäyttämisestä ja purkamisesta. Suomi ja Saksa eivät ole poikkeuksia, ainoastaan esimerkkejä. 

Kaikkialla on poliittisin päätöksin tuettu tuuli- ja aurinkovoimaloita. Muuten niitä ei olisi olemassa. Ja maailman energiamarkkinoita määräävästä öljyn hinnasta päättää muutama maailman valtio ihan vain mielialansa mukaan. Öljyn ja erilaisten sidoksien kautta käytännössä kaiken energian hinnasta päättävät OPEC-maat päättäessään, paljonko ne suostuvat myymään öljyään maailmanmarkkinoille.

Energian korkea hinta Euroopassa ei sekään johdu markkinataloudesta vaan sodasta. Sotaa edeltänytkään hinta ei perustunut markkinatalouteen vaan muutamien valtioiden poliittisiin intresseihin. Kaikki myöntävät, että energiakauppa Venäjän kanssa oli poliittinen menettely, jossa kauppasuhteilla pyrittiin puolin ja toisin valta- ja turvallisuuspoliittisiin tavoitteisiin. Ei siis pyritty toimivaan markkinamekanismiin.

Sähkön hinta perustuu nimenomaan tuotantokustannuksiin

Yksinkertaisessa markkinamekanismin teoriassa markkinahinta määräytyy siitä, missä kaupan olevan tuotteen ostajien määrällinen ja hinnallinen ostohalukkuus ja myyjien määrällinen ja hinnallinen myyntihalukkuus kohtaavat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tuotantokustannus ei merkitse mitään. Kyllä se merkitsee ja paljon. Sillä minkään tuotteen valmistaja ei voi myydä tuotteitaan pysyvästi alle tuotantokustannuksen. Jos maksuhalukkuus ei ole vähintään tuotantokustannusten suuruinen millään tuotannon määrällä, ei synny tuotantoa eikä kauppaa.

Yksinkertainen hinnanmääräytymisen teoria olettaa, että sekä tuotanto että kysytä ovat rajattomasti joustavia. Eli ostajat voivat olla ilman tuotetta, jos eivät saa sitä hinnalla, jonka suostuvat maksamaan. Ja että myyjät voivat aina valmistaa tuotteita tarvittavan määrän ja tuotantokustannus ja siten myyntihinta voi rajattomasti alentua kun tuotannon määrä lisääntyy. Tämä teoria ei päde alkuunkaan sähkömarkkinoilla.

Sähköpörssissä hinta määräytyy kalleimman tuotantokustannuksen mukaan

Ensimmäinen sähkömarkkinoiden ominaisuus on, että sähkön kysyntä eli kulutus vaihtelee tunneittain. Koska sähköä ei ole varastossa, josta sitä voidaan ottaa käyttöön vähän tai paljon, kulutuksen vaihtelu edellyttää, että myös tuotannon määrä vaihtelee kulutuksen mukaan.

Sähkömarkkinoilla tuotantokustannus ei laske vaan nousee kysynnän kasvaessa. Ensimmäiseksi käytetään halvimpia voimaloita. Kun kulutus vaihtelee, joudutaan ottamaan käyttöön kalliimpia tuotantomenetelmiä. Tämä ei siis mene ollenkaan markkinatalouden teorian mukaan vaan täysin päinvastoin: mitä enemmän on menekkiä, sitä kalliimmaksi sähkön tuotanto muuttuu. Sähköpörssin hinta on hinta viimeiselle lisätuotannolle. Se on viimeisen käyttöön otetun sähkövoimalan tuotantokustannus. Eli sähkön hinta perustuu tuotantokustannukseen, ei markkinamekanismiin.

Sähköpörssi ei ole pörssi vaan voittoautomaatti

Pörssi tarkoittaa kauppapaikkaa, jossa tehdään tarjouksia myynnistä ja ostamisesta ja näiden perusteella syntyy kauppoja. Kun kauppa on syntynyt, ostaja maksaa ja myyjä saa rahansa. Sitten kaupankäynti jatkuu. Yksittäisen kaupan hinta ei muuta edeltäviä kauppoja eikä sido tulevien kauppojen hintoja.

Sähköpörssi ei toimi näin. Sähköpörssissä kalleimman voimalaitoksen myyntihinta ei rajoitu vain sen voimalaitoksen myymään sähköön, vaan kaikkien muidenkin voimalaitosten myyntihinta nousee riippumatta siitä, millä hinnalla ne ovat olleet valmiit myymään sähköä ennen kuin kallis voimala piti käynnistää tai joku tarjosi aiempaa suuremman hinnan saadakseen sähköä.

Jos osakepörssi toimisi kuten sähköpörssi, iltapäivän kaupat muuttaisivat aamupäivällä jo tehtyjen kauppojen hintoja jälkikäteen. Eli kun iltapäivällä joku osti yhtiön osakkeita hintaan 1000 €, se, joka aamupäivällä osti samoja osakkeita hintaan 600 €, joutuu iltapäivän kaupan vuoksi maksamaan 400 € lisää. Ja tietenkin aamupäivän myyjä, jolle 600 €:n myyntihinta oli OK, saakin 400 € lisää rahaa ihan vain siksi, että iltapäivällä joku halusi maksaa samoista osakkeista enemmän. Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta sähköpörssi toimii näin.

Sähkömarkkinat eivät jousta

Yksinkertaisen markkinamekanismin olettama on loputon ostajan ja myyjän joustokyky. Tätä ei sähkön kulutuksessa ja tuotannossa ole kummassakaan.

Joustoa on, mutta vain vähän. Jousto on myös luonteeltaan vaihtelevaa. Jouston mahdollisuudet vaihtelevat vuorokaudenajan, sään, vuodenaikojen ja reagointinopeuden mukaan.

Kuluttajamarkkinoilla hyvä esimerkki on talojen lämmittäminen sähköllä. Käyttöveden lämmittämisessä voi joustaa käymällä nopeammin ja harvemmin pesulla. Talvella lämmityksessä voi joustaa sietämällä kylmyyttä, mutta sillä on ihmisen elämän kannalta rajansa. Taloa ei voi päästää pakkasen puolelle ja jo 10°C alapuolella alkaa aiheutua talojen rakenteisiin vahinkoja – vaikka joku suostuisi ja pystyisi elämään jääkaappilämpötilassa.

Kansalaisilla ei ole myöskään joustovaraa maksaa lämmityksestä rajattomasti enemmän. Kansalaisten menoista asuminen on suuri osa ja asumisessa lämmitys on suuri osa. Asumismenot eivät voi ylittää käteen saatavia ansiotuloja. Sähkön hinnan moninkertaistuminen on sähköllä lämmittävälle mahdotonta. Vain muutaman prosentin nousu on mahdollinen vähentämällä muuta kulutusta ja kodin lämpötilaa.

Lämmityskuluja on toki mahdollista vähentää vaihtamalla sähköstä muuhun lämmitykseen. Mutta sellaista ei voi tehdä nopeasti eli siinä tahdissa kun sähkön myyjä ilmoittaa ja on ilmoittanut moninkertaistavansa hintansa.

Teollisuudella on usein samantapainen tilanne. Tuotanto perustuu johonkin järjestelmään ja sille ominaiseen energian kulutukseen. Silloin kun energian osuus on tuotteen hinnassa suuri, hintaa ei voi nostaa. Ainoa keino joustaa on lopettaa tuotanto. Se ei ole markkinamekanismin mukaista joustoa.

Sähkön tuotannossa on samanlainen tilanne kuin teollisuudella. Sähkön tuotannon jousto tapahtuu karkeasti voimalaitos kerrallaan. Voimalaitoksia voi sammuttaa nopeasti, mutta ei lisätä kuin useiden vuosien rakentamisajalla.

Kun sähkömarkkinat eivät jousta, markkinoiden toiminta ei voi perustua markkinatalouden kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen teoriaan. Tällä asialla ei ole mitään tekemistä minkään puolueen poliittisen tahdon tai tahtomattomuuden kanssa. Tämä tulee luonnonlaeista, ei hallituksen ja opposition kilpailusta.

Sähkön hinnoittelu ei toimi ja se pitää korjata

Nykyinen sähkön hinnoittelu ei ole seurausta markkinamekanismista vaan siitä, että markkinamekanismi ei sähkökaupassa toimi. Toimimattomuus on johtanut siihen, että kotitalouksien ja pienteollisuuden sähkönmyynnin hinnoittelu ei ole enää kytköksissä sähkön tuotantokustannukseen kuten sen pitäisi olla, jos sähkömarkkinat voisivat toimia markkinamekanismin mukaan. Ne eivät voi toimia, kuten edellä on selostettu.

Hinnoittelu pitää korjata, koska se on kansantaloudelle suuri häiriö, joka estää kansantaloutta toimimasta ja aiheuttaa kansantaloudelle suurta vahinkoa. Pelkkä sähkön hinta luo inflaation, jolle ei ole todellista perustetta. Käytännössä väärä sähkön hinta johtaa yritysten kaatumiseen jonka seurauksena usein menetetään arvokkaita tuotantovälineitä. Kotitaloudet menettävät maksukykynsä ja asunnot markkina-arvonsa. Ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin kärsimykset voivat käydä kestämättömiksi.

Sähköntuottajien itsensä kannalta merkittävää on, että talouslama vie lopulta heiltä itseltään menekkiä. Nyt hintahäiriön aikana liikevaihto on kovaa. Mutta kun hintahäiriö on ohi ja palataan käyvälle hintatasolle, liikevaihto ja tuloksen teko ovat heikommat kuin ennen hintahäiriötä. Se on pysyvä tila, joka syö nopeasti hetkellisen riemun hintahäiriön voitonteosta.

Sähkön myynnin ylisuurille voitoille ei ole perusteita

Sähkön pörssikaupan kannattajat esittävät, että epärealistisen korkean hinnoittelun tuomat voitot halvalla sähköä tuottaville yrityksille ovat oikein ja tarpeen siihen, että niille tulee varallisuutta investoida uuteen sähköntuotannon kapasiteettiin, joka valmistuttuaan alentaa sähkön hintaa.

Väite ei ole uskottava. Viime viikkojen ajan selitys korkeille sähkön pörssihinnoille ja sähköpulan uhalle on ollut Olkiluodon uuden voimalaitoksen valmistumisen viivästys. Kaikkien sähköyhtiöiden keräämät voitot eivät millään tavalla edistä Olkiluodon tuotantoon saamisen ongelmien ratkaisemista. Edes Teollisuuden voiman omat voitot eivät auta, koska viivästys ei johdu rahanpuutteesta vaan teknisestä ongelmasta, joka ei ratkea lisärahalla.

Olkiluodon viikkojen päässä oleva tuotannon alkaminen tarkoittaa myös sitä, ettei millään sähköntuottajalla ole intressiä käynnistää monivuotista voimalahanketta sen tuotantokapasiteetin rakentamiseksi, joka Olkiluodon voimalassa on tulossa parissa viikossa.

Ylipäätään sähkön tuotantoyhtiöt tekevät voimalaitosten investointipäätökset vuosikymmenien energian kysynnän ja energiapoliittisten päätösten perusteella, ei muutaman kuukauden hinnoitteluhäiriön vuoksi. Eikä laitosinvestointeja rahoiteta keräämällä myyntituloja vanhoilla laitoksilla. Uuden laitoksen tulevat maksamaan uuden laitoksen asiakkaat tulevaisuudessa maksamissaan sähkön hinnoissa. Rakentamisen pääoma otetaan rahoitusmarkkinoilta.

Miten hintahäiriö korjataan

Kun sähkön tuotanto ja kauppa ovat perimmältään poliittisen päätöksenteon tulosta, ratkaisu hintahäiriöön on myös poliittinen päätös. Ja kun sähkön tuotanto ja kauppa eivät luonnollisten ominaisuuksiensa vuoksi voi toimia markkinamekanismin perusteella, kyse on samantyyppisestä asiasta kuin julkiset palvelut, joita on tuotettava, vaikka niillä ei voi olla kaupallista menekkiä ja markkinoita.

Sähkön tuotantoa ja kauppaa voi verrata myös moneen muuhun markkinoita ohjaavaan sääntelyyn. Esimerkiksi monet laadulliset myytäville tuotteille ja palveluille asetetut vaatimukset eivät kuulu markkinatalouteen ja markkinamekanismiin. Silti sääntelyllä ”häiritään” markkinoita. Jotkin hyvin tuottavat markkinat, jotka ovat uhka ihmisten terveydelle ja elämälle, on kielletty tai vahvasti rajoitettu. Esimerkiksi liikennesektoria ohjataan jo nyt mm. turvallisuus- ja ympäristösääntelyllä, johon alan toimijat eivät vapaaehtoisesti ryhdy. Kuitenkaan autokauppa ei ole tyrehtynyt eivätkä hinnat häiriintyneet sähkön hintahäiriön tapaan.

Osa sähkön hintahäiriöstä on ”korjattu” jo ennalta. Kaikkea tuotettua sähköä ei myydä sähköpörssissä. Suurilla sähkönostajilla on tuotantoyhtiöiden kanssa suoraan tehdyt sopimukset. Ne takaavat ostajille käyvän markkinahinnan ja tuottajalle kohtuullisen liiketoimintavoiton. Mikään ei pakota myymään kaikkea sähköä pörssin kautta, mutta tavalla, jolla pörssi nyt toimii, tuotantoyhtiöiden kannattaa kieltäytyä myymästä ohi pörssin.

Iso osa sähköpörssikaupasta aiheutuu siitä, että kuluttajien ja tuotantoyhtiöiden välissä on vähittäismyyntiporras. Kuten kaikessa kaupassa, tuotantoyhtiöt myyvät mielellään tukkureina isoja kauppoja vähittäismyyjille. Tuottajille on helpompaa ilmoittaa myyntitarjouksensa pörssille kuin tuhasille pienasiakkaille, joita palvelevat vähittäismyyjät.

Hintahäiriö siis on korjattavissa sääntelyllä 

Sääntelystä päätetään poliittisin perustein, eli sääntely lähtee arvovalinnoista. Sääntelyn voi nähdä osana valtakunnallista energiapolitiikkaa, samanlaisina päätöksinä kuin päätös siitä, halutaanko ydinvoimaa ja halutaanko sähköntuotannossa omavaraisuutta vai hyödynnetäänkö esimerkiksi Norjan pohjoista vesivoiman runsasta kapasiteettia, jota Norja ei itse tarvitse.

Tähän mennessä saadun kokemuksen perusteella sääntelemättömyydestä on eniten yhteiskunnan toimintaa rasittavaa haittaa kotitalouksien ja pienteollisuuden, erityisesti elintarvikealan yrityksille. Näiden osuus Suomen koko energiankulutuksesta on niin pieni (noin 33 %), että se voidaan kattaa varmoilla ja kustannuksiltaan alhaisilla sähköntuotannon muodoilla (ydin- ja vesivoima 44 %). Siksi on perusteltua säännellä velvoittavalla menettelyllä, että sähköä on myytävä tälle sektorille enintään kohtuullisella liiketoiminnan voitolla.

Edellä sanottu sääntely vastaa sitä tilannetta, joka nyt vallitsee sähkön suurkuluttajien kohdalla. Suurkuluttaja voi neuvotella sähkösopimuksen, jossa hinta on kohtuullisen liikevoiton hinta. Se, että lailla määrätään sama asia sadoille tuhansille sähkön pienkuluttajille, on markkinoiden näkökulmasta sama asia kuin että nämä pienkuluttajat perustaisivat yhdessä suuren sähkön ostajayrityksen, kuten osuuskunnan. Tällä ostajalla olisi voimaa neuvotella samanlainen sopimus kuin yksittäinen suurkuluttaja tekee nyt. Kun näin ei tapahdu, asia on hoidettavissa yhteiskunnan toiminnan edun takaavalla sääntelyllä.

Sääntely ei poista eikä estä sähkökauppaa pörssissä

Jos kolmannes sähkönmyynnistä on säännöstelty perusteettoman hinnoittelun ulkopuolelle, suurin osa sähkökaupasta jää edelleen vapaaseen hinnoitteluun. Mutta jäljelle jäävässä markkinassa myyjät ja ostajat ovat yhdenvertaisemmassa asemassa kuin yksittäinen kotitalous suhteessa mihinkään sähköyhtiöön. Suuret asiakkaat pystyvät tosiasiallisesti kilpailuttamaan sähkön myyjiä niin, etteivät ne voi yksissä tuumin päättää myydä sähköä pienasiakkaille millä hyvänsä hinnalla, koska pienasiakkaan on pakko saada sähkönsä.

Sääntely ei myöskään estä eikä häiritse sähkön vuorokautisen kulutusvaihtelun hoitamista. 

Nykyisin vuorokautinen kulutusvaihtelu on arkisin noin 25 % sähkön huippukulutuksesta. Tähän aikaan vuodesta osa vuorokausivaihtelusta ylittää kotimaisten voimalaitosten tuotantokapasiteetin, jos ei tuule ja tuulivoimaa saadaan vähän tai ei ollenkaan. Tässäkin tilanteessa säännelty sähköntuotanto voidaan tuottaa ydin-, lämpö- ja vesivoimalla. Näiden tuotantohinta vuorokausitasolla on sellaisessa suuruusluokassa, josta sähköstä maksettiin ennen hintahäiriötä. Ydin- ja vesivoima yksin riittävät kattamaan säännellyn kulutuksen, joten vuorokausivaihtelun hoitaminen voi tapahtua kuten ennenkin käyttämällä säätövoimana lämpö- ja vesivoimaa sekä tuontia ja hyödyntämällä tuulivoima silloin, kun tuulee.

Sähkömarkkinoiden sääntely on kansantaloutemme ja hyvinvointimme etu

Olemme nähneet tämän vuoden aikana, millaisen sekasorron kansantalouteemme hallitsematon sähkön hinta pienkuluttajille aiheuttaa. Tiedämme, että meillä on sähkön tuotantokapasiteettia, jolla sähköä kyetään tuottamaan suurin osa vuodesta kokonaan kotimaisissa voimalaitoksissa ja sellaisella myyntihinnalla, että sähköala voi hyvin. Tiedämme myös sen, että Ukrainan sodan aiheuttama hintahäiriö ei tosiasiassa vaikuta Suomen sähköntuotantoon. Siten sähkön hinnan ei pitäisi nousta muusta syystä kuin siksi, että tuontisähkön hinta nousee yli sen hinnan, jolla kotimaiset voimalaitokset voivat sähköä tuottaa.

Korkea sähkön hinta ei estä sähköpulaa

Sähkömarkkinoiden ongelma ei ole tuotantolaitosten saama myyntihinta vaan tuotantokapasiteetti. Sitä ei mikään sähkön hinnan korotus ratkaise. Siksi on pitkin syksyä puhuttu sähkön säännöstelystä. Sähkönjakelun keskeyttäminen ei ole markkinataloutta vaan sääntelyä. Sähkön säännöstely on toimenpide, johon päädytään, koska markkinatalous ei pysty kapasiteettipulaa ratkaisemaan.

Osittainen sähkön hinnan sääntely ei myöskään ratkaise kapasiteettipulaa, mutta se pitää kansantalouden kunnossa. Silloin kapasiteettipulasta on vähemmän haittaa kuin jos kansantalous on kuralla jo valmiiksi perusteettoman korkean sähkön hintatason vuoksi.

Idealistinen itsenäisyys ja EU

Me suomalaiset saimme juhannukseksi tänä vuonna poliittista ajateltavaa Brittien EU-äänestyksen tuloksesta. Kuinka Eurooppa nyt häiritsikään kesäjuhlamme mielenrauhaa, varsinkin poliittisesti aktiivisten suomalaisten. He tekivät nyt ansaituilla vapaapäivillä töitä ja ryhtyivät jopa järjestämään kansanäänestystä Suomeen. Kun kerran Britanniassakin.

En kannata kansanäänestyksiä liian monimutkaisista asioista. EU-jäsenyys on liian monimutkainen asia. Sen osoittaa se, että Britannian lehdistö pystyy vääristelemään jäsenyyteen liittyvät asiat omien tavoitteidensa tueksi. Ja koko äänioikeutettu kansakunta ryhtyy vasta äänestyksen jälkeisessä järkytyksessä selvittämään itselleen, mistä EU-jäsenyydessä oikeasti on kyse. Tämän totuuden etsimisen myöntävät nekin, jotka äänestivät äänestyksen tuloksen eli eron puolesta.

Oma suhteeni EU:hun ei ole mielestäni kovin syvällinen, enkä siksi väitä olevani kykenevä päättämään, onko EU-jäsenyys hyvä vai huono asia. Onneksi minun ei tarvitse siitä osata kansanäänestyksessä päättää! Mutta sekä ennakko- että jälkikampanjointi Britannian EU-jäsenyydestä osoittaa minulle, että eivät asiassa aktiiviset ja äänessä olijat ole myöskään selvillä siitä, mistä puhuvat. Siis kokonaisuutena. On helppo takertua johonkin yksityiskohtaan, jota pystyy jopa analysoimaan. Mutta se, että yksittäinen asia on EU:ssa huonosti tai hyvin, ei tee koko EU:sta huonoa tai hyvää.

En edes yritä tässä kirjoituksessa ratkaista kokonaisuutta, vaan pohdin ainoastaan yhtä teemaa, jota Britannian eron kannattajat näyttivät sekä ennalta että voitonpuheissaan pitävän ratkaisevana asiana: kansallista itsenäisyyttä. Eikä tämä ole vieras teema niillekään, jotka Suomessa vaativat eroa EU:sta.

Mitä on itsenäisyys globaalissa maailmassa? Yritän löytää esimerkkejä.

EU:n keskellä on Sveitsi. Maalla menee taloudellisesti loistavasti. Siellä ei liene maahanmuuttajaongelmaa siten kuin muualla Euroopassa – mainitsen tämän siksi, että maahanmuutto oli yksi keskeinen brittien EU-äänestyksen argumentti. Numeroiden valossa näyttää siltä, että Sveitsi ei ole haluttu maa Euroopan ulkopuolelta tuleville. Sen sijaan Sveitsi on käytännössä toteuttanut EU:n vapaata kansalaisten liikkuvuutta. Mutta ei Sveitsi ole itsenäinen. Sen rikkaus perustuu siihen, että muut ovat tuoneet Sveitsin ulkopuolelta rahansa turvaan Sveitsiin. Sveitsiläiset ovat ahkeria, taitavia ja kunnianhimoisia, joten he pärjäävät varmasti hyvin ilman muiden rahojakin. Mutta eivät ilman muiden maiden teollisuuden tuotteita, joita ei tehdä Sveitsissä.

Norjakin on EU-vastustajien mielestä itsenäinen, koska Norja ei ole EU:n jäsen. Kollegani kertoi, että juuri siksi Norja joutuu noudattamaan EU:n määräyksiä tiukemmin kuin jäsenvaltiot. Itsenäinen Norja siis on EU:n määräysvallassa, eikä pääse edes osallistumaan määräysten tekoon ja täytäntöönpanoon.

Norjan tapaan öljystä rikas Yhdistyneet arabiemiirikunnat on myös itsenäinen valtio. Tosin se on liittovaltio, jonka jäsenet ovat ilmeisesti itsenäisyyttä vailla. Arabiemiirikuntien itsenäisyys on täysin riippuvaista maailman öljyä kuluttavista teollisuusmaista. Sillä hyvinvointi ja toimeentulo perustuvat öljytuloihin. Hieman koomista tässä yhteydessä on, että Arabiemiirikunnat on ollut itsenäinen vasta vuodesta 1971, johon asti siellä piti valtaa valtioiden itsenäisyyttä nyt kansanäänestyksessä kovasti korostava Britannia. Jonka kansanäänestyksessä itsenäisyyttä puolusti se ikäpolvi, joka on joutunut luopumaan vallasta Arabiemiraattien lisäksi monissa muissakin brittiläisen imperiumin valtiossa.

USA, Venäjä ja Kiina. Kolme maailman suurvaltaa ja itsenäistä valtiota. Jokainen niistä on kuolettavasti riippuvainen muusta maailmasta. USA:n talousmahti perustuu kehitysmaiden luonnonvarojen ja aiemmin myös asukkaiden ryöstämiseen. Venäjä toimi Neuvostoliittona täsmälleen samalla periaatteella. Kiina on historiallisesti pärjännyt oikeasti itse ja voinut siten olla itsenäinen. Mutta nykyään Kiinan toimeentulo riippuu tuloista, joita valtio saa myymällä halpaa työvoimaansa varakkaimpien maiden kerskakulutukseen.

Maailman itsenäisin valtio taitaakin olla Pohjois-Korea. Se ei kysele muilta valtioilta, mitä maassa tehdään. Pohjois-Korea on pitänyt itsenäisyytensä, eikä ole alistunut mihinkään kansainvälisiin, itsenäistä päätöksentekoa rajoittaviin sopimuksiin. Muille maailman valtioille ominainen riippuvuus muiden maiden teollisuustuotteista, raaka-aineista ja elintarvikkeista on Pohjois-Koreassa ratkaistu yksinkertaisella tavalla, olemalla ilman. Tämä ei tietenkään koske maan eliittiä, onhan nykyinen maan johtajakin käynyt koulunsa Sveitsissä. Ainoastaan kansalaisiin sovelletaan täydellistä itsenäisyyttä.

Onko siis olemassa itsenäisyyttä? Ja jos on, onko se tavoiteltava asia?

Väitän, että itsenäisyyttä siinä merkityksessä kuin populistit ja Britannian Brexitin kannattajat asian selittävät, ei ole olemassa. Suomen itsenäisyyttä ei ole myyty liittymällä EU:hun, vaan haluamalla iPhoneja, autoja, ulkomaisia muotivaatteita, etelän hedelmiä, öljyä, tietokoneita ja tabletteja, Facebookia, blogialustoja ja kaikkea muuta, mitä tuontitilastostamme löytyy.

Pohjois-Korea -kortti ei ole Hitler-kortin tapainen ilmiö keinona selittää kaikki paha yhdellä helpolla esimerkillä. Pohjois-Korea vain on ainoa keksimäni valtio, joka onnistuu elämään jotakuinkin riippumattomana muiden päätöksistä. Jos Pohjois-Koreassa olisi toisenlainen talousjärjestelmä ja hallinto, kansalaisten elinolot olisivat varmasti paremmat. Mutta mikään valtio maapallolla ei kykene yksin tuottamaan kaikkea sitä aineellista elintasoa ja muuta hyvinvointia, jota globaali maailma tuottaa kaikkien halukkaiden käyttöön.

Mitä EU-eron kannattajat tavoittelevat? Se ei ole minulle selvinnyt Britanniasta eikä Suomesta. Siis mitä on se itsenäisyys, joka EU:ssa ei toteudu, mutta EU:n ulkopuolella toteutuu.

Ainoa, mitä pystyn argumentoinnista tulkitsemaan, on toivo jonkinlaisen menneisyyden palaamisesta. Joku totesi mediassa, ettei Britannian ero EU:sta tuo Manchesteriin takaisin tehtaita, joiden tuotanto on nyt Kiinassa. Suomesta voi sanoa, että ero EU:sta ei tuo takaisin matkapuhelinjätti Nokiaa ja sen rahoja suomalaisille ja Suomen kansataloudelle. Ero EU:sta ei myöskään poista Britanniasta sinne ennen EU:ta tulleita kansainyhteisömaiden maahanmuuttajia. Eikä Suomessakaan ole EU:lla ja sen vapaalla ihmisten liikkuvuudella vaikutusta siihen, paljonko tänne on tullut tai tulee ihmisiä Afrikasta ja muualta Euroopan ulkopuolelta.

EU:n ulkopuolella voimme yrittää asettaa tullirajoja, tuontikieltoja, olla piittaamatta päästötavoitteista ja ympäristönormeista, työaikalainsäädännöstä, hankintalaeista, kuorma-autojen mittojen sääntelystä, elintarvikkeiden lisäainesäännöistä ja kaikenlaisesta muusta, jota muiden ei pidä mielestämme saada soveltaa meihin. Tarjolla olevia yhteistyön muotoja emme vain voi yksin ja itse määrätä. Sen tekevät ne muut, jotka erilaisia yhteisöjä perustavat.

Millä perusteella voisi kuvitella, että EU:n ulkopuolella saisimme paremmat sopimukset EU-maiden kanssa kuin on jäsenvaltioilla. Tai paremmat sopimukset kolmansien maiden kanssa kuin mitä EU kykenee neuvottelemaan.

Me emme voi estää muita valtioita olemasta olemassa ja tekemästä omia päätöksiään, jotka vaikuttavat myös meihin itseemme. Siinä ei ole kysymys itsenäisyydestä tai ei, vaan asiasta, joka on olemassa, tahdomme tai emme. Voimme valita yhteistyön muiden maiden kanssa tai vetäytymisen nurkkaan.

Sote vai kunta

Kimmo Pietiläinen kirjoitti tänään kolumnissaan Sote-uudistuksen välttämättömyydestä ja siitä, että kunnat käyvät sitten tarpeettomiksi. Näin sen vuoksi, että Sote vie puolet kuntien rahoista, ja jos niistä rahoista ei päätetä enää kunnissa, ei tarvita kuntiakaan. Koska kunnille jää ”vain” päivähoito, koulut, kaavoitus ja infra.

Olen Pietiläisen kanssa jyrkästi eri mieltä.

Kunta ei ole vain terveyskeskus. Se kaikki muu kunnan toiminta, jota Pietiläinen vähättelee, on paljon tärkeämpää ihmisten elämälle kuin terveyspalvelut.

Suomalaiset käyttävät alle kerran vuodessa terveyspalveluita. Mutta suomalaiset liikkuvat ja käyttävät kunnan tuottamaa ympäristöä päivittäin sekä käyvät töissä, koulussa ja päivähoidossa joka arkipäivä lomia lukuun ottamatta, eli noin 230 kertaa vuodessa.

Soteen menee paljon rahaa, ja sote-uudistuksella uskotaan voitavan vähentää näitä menoja. Sote-uudistus on kuitenkin vain hallinnollinen järjestely. Sillä pyritään siihen, että sairastuneen ihmisen hoitaminen onnistuisi jollain keinoin vähemmällä rahalla kuin ennen. Valtiovarainministeriön laskelman mukaan sote-uudistuksen vaikutus kuntien talouteen olisi ollut 0,02 %, eli käytännössä ei mitään. Sote-kulut siis eivät muodostu hallinnosta, vaan niistä toimista, joita sairauksien hoitamiseksi tarvitaan.

Kuntien sote-menoihin vaikutetaankin aivan muulla kuin sote-uudistuksella. Juuri uutisoitiin, miten sairauspoissaoloihin vaikuttaa esimiehen käytös työpaikalla. Hyvää elämää elävät ihmiset sairastuvat vähemmän ja tarvitsevat siten vähemmän sote-palveluita. Jos haluamme vähentää sairastamista ja sen kuluja, meidän on panostettava elämisen laatuun. Kuten elinympäristöön. Siis juuri siihen, mistä kunnat oikeasti päättävät.

Kaikkein paras sote-uudistus on kehittää ja tukea kuntien muuta toimintaa kuin sote-palveluita. Kun kunnissa osataan järjestää asukkaille hyvää ja terveellistä elinympäristöä, sote-palveluiden tarve vähenee, ja samalla vähenevät myös kuntien sote-menot. Kuntien lakkauttaminen ja kunnan toimintojen ja palveluiden siirtäminen mahdollisimman kauas asukkaista tuskin palvelee paikallisten asioiden hoitamisen parantamista.

Mutta sote-palveluiden siirtäminen kunnilta voikin olla hyvää elämää edistävä asia. Sillä silloin kunnissa voidaan keskittyä kaikin resurssein tekemään hyvää elinympäristöä.

Huomenta, Perus-Suomi

Ei ole uutinen, että Perussuomalaiset oli vaalivoittaja, jonka kannatus moninkertaistui edellisestä eduskunnasta. Uutisia sen sijaan tuntuvat olevan, että voittajana itseään pitävä SDP sai heikoimman kannatuksen koskaan, ja suurimpana eduskuntapuolueena ja siten koko kisan voittajana esiintyvä Kokoomus menetti eduskuntapaikkojaan vielä enemmän kuin SDP.

Uutinen on myös se, ettei Keskusta ollut suurin häviäjä, vaan Vihreät. Viheiltä meni kolmannes eduskuntapaikoista. Ja uutinen on sekin, että Perussuomalaisten kannatus on oikeasti edelleen alhainen. 81 % eli melkein kaikki suomalaiset kannattavat edelleen muita puolueita. Lisäksi sekä oma kokemukseni että myös median viesti on ollut, että moni persuja äänestänyt ei kannata Perussuomalaisia, vaan antoi äänensä muistutuksena muiden puolueiden kuolevaisuudesta.

Uutinen tulee olemaan myös se, että vaalitulos ja hallitusneuvottelut sekä hallitusohjelma tulevat tekemään Suomen kansalaisista häviäjiä. Kun hallitusohjelmasta hakevat sopua arvokolmion kärjissä olevat puolueet, lopputulos on toimitusministeristön hallitusohjelma. Siinä ei ole uudistuksia, koska niistä ei päästä sopuun. Ja silloin Suomi jämähtää paikoilleen. Onneksi on kielitaitoa ja internet, jotta pystymme seuraamaan, miten maailma ulkopuolellamme kehittyy.

Tyhjä hallitusohjelmasta tulee myös siksi, ettei vaaleissa edes keskusteltu Suomen kehittämisestä. Siitä pälkähästä päästiin viimeistään silloin, kun Portugal jätti EU:lle avunpyyntönsä. Niin saatiin sopiva kaukana ja muualla oleva uhka, jolla voidaan peittää ongelmat omien jalkojen juuressa. Perussuomalaiset ja heitä tässä asiassa peesannut SDP onnistuivat lunastamaan Portugalin ansiosta hallitusmahdollisuutensa, ja Keskusta sekä Kokoomus saivat vastuun palkintona tappionsa.

Portugal näytti olevan Persuille ja SDP:lle helppo vaaliturbo, koska molemmat luulivat pääsevänsä kipeän päätöksenteon vastuusta siksi, ettei uutta hallitusta saada kokoon ennen kuin asiasta päätetään Brysselissä. Nykyisen pääministerin kanta siitä, että entinen tappiohallitus ottaisi asiasta vastuun Suomessa, taitaa viilentää juhlahumua. Se panee voitonjuhlijat ikävien tosiasioiden eteen huomattavasti aikaisemmin kuin vasta ensi eduskuntavaaleissa – miten pian ne sitten ovatkin.

Perus-Suomi ja sen maan tapa siis jatkunevat ennallaan. Toiveita ihmisten elinympäristöstä ja hyvinvoinnista ei tulla toteuttamaan. Tuhlaamisen maksimointiin perustuva BKT-talous jatkuu, hyvinvoinnin ja elinympäristön laadun mittareita ei edes kehitetä. Mitä kalliimpia hankkeita, sen parempi. Vastuuta ei oteta, koska vastuu käy kukkarolla, kuten eräs vaalimainos julisti.

Viimeisenä kampanjapäivänä keskustelin pitkään 77-vuotiaan leskirouvan kanssa. Hänellä oli huoli tulevaisuudestaan sitten, kun ei enää pysty hoitamaan kotiaan. Ainoa sukulainen asuu monen tunnin matkan päässä. Kerroin kauniisti, miten onnettomassa tilanteessa hän on ja annoin vinkkejä sekä kirjoitin muutaman asian muistiksi vaaliesitteeni taakse. Sanoin lopuksi, että tämä tapaaminen oli paras asia, mitä kampanjani aikana olen tehnyt. Aluksi rouva oli sanonut jo äänestäneensä mutta toivoi silti, että joku välittäisi hänen tulevaisuudestaan.

Työtä, toimeentuloa vai hyvinvointia?

Työttömyys on ollut Suomessa viimeisen vuosikymmenen 8 %:n paikkeilla, eli työttömiä on ollut noin 200.000 henkilöä. Heidän lisäkseen työttömiä on työttömyyseläkkeellä 47.000 ja osa-aikaeläkkeellä on 28.000 suomalaista. Tämän päälle on sairausperustaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 270.000 kansalaista. Yhteensä Suomessa on siten yli puoli miljoonaa ihmistä, joiden pitäisi olla töissä.

Työttömät eivät Suomessa joudu asunnottomiksi eivätkä näänny nälkään. Suomalainen sosiaaliturva pitää ihmiset hengissä erilaisten tukien ja eläkkeiden avulla. Käytännössä Suomessa on kansalaispalkka. Ei sillä nimellä, vaan kansalaispalkka muodostuu useista tukimuodoista ja eläkejärjestelyistä. Tämän kansalaispalkan kustantavat ne, jotka ovat työssä. Heitä on 2,4 miljoonaa.

Teollistumisen aikana 1800-luvun alusta työn tuottavuus on kasvanut ja energian ja luonnonvarojen käyttö lisääntynyt. Tuottavuuden kasvua jaettiin työntekijöille työajan lyhenemisenä 1960-luvulle asti, jolloin siirryttiin nykyiseen 40 tunnin työviikkoon. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, on ryhdytty puhumaan työajan pidentämisestä. Ei työviikon mutta elinaikaisen työssäolon pidennyksestä.

Mihin on huvennut tuottavuuden kasvu 1960-luvun jälkeen, jos työaika ei enää riitä?

Yhtenä selityksenä on annettu huoltosuhteen kasvu. Se tarkoittaa sitä, miten monta ihmistä yhden työssä olevan ihmisen on elätettävä. Silloin tulevat mukaan työttömien lisäksi vanhuuseläkkeellä olevat sekä lapset ja nuoret. Kun Suomessa on 5,4 miljoonaa kansalaista ja 2,4 miljoonaa työllistä työntekijää, huoltosuhde on 2,25. Huoltosuhde kasvaa, kun elinikä pitenee ja tuottavampi työ edellyttää pidempää koulutusta. Ja kun työttömyys verottaa työllisten määrää.

Toinen selitys on aineellisen elintason kasvu. Kun kulutamme enemmän, meidän on tehtävä työtä enemmän ja tehokkaammin. Kulutuksen lisääntymistä on pidetty hyvänä ja tavoiteltavana asiana, koska kulutuksen lisääntyminen työllistää. Mutta haluammeko me tehdä työtä enemmän ja pidempään?

Korkean elintason maissa ihmisiä on alkanut kiinnostaa rahan sijasta aika. Jo 1960-luvulla ihmeteltiin USA:ssa ilmiötä siitä, että ihmiset eivät halunneetkaan lisää palkkaa vaan vapaa-aikaa. Tavaroiden ostaminen yhä enemmän ja useammin ei ollut enää tarpeen toimeentulon kannalta eikä se lisännyt hyvinvointia. Mitä tehdä tavarallakaan, jos sitä ei ehdi käyttää.

Emme me tarvitse lisää työtä, vaan toimeentuloa ja hyvinvointia. Työ sinänsä ei tuota kumpaakaan. Orjuudessahan on työtä yllin kyllin, mutta ei toimeentuloa eikä hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskuntamme osaa jakaa toimeentuloa sen verran, että kukaan ei menehdy. Mutta onko tämä edes hyvinvointiyhteiskunta, kun tämä yhteiskunta ei osaa jakaa työtä ja hyvinvointia? Samaan aikaan kun toiset eivät saa tai voi tehdä työtä, toiset ovat ylikuormitettuja. Jotkut uupuvat ja sairastuvat. He siirtyvät työtä tekemättömien puolelle, mutta eivät vapaa-ajan hyvinvointiin vaan sairastamaan ja heikolle toimeentulolle. Ja ylikuormitettujen määrä kasvaa.

Työelämää tulee uudistaa keinoilla, jotka lisäävät hyvinvointia, eivät työn määrää tai tarpeetonta toimeentuloa eli turhaa kuluttamista.

En kannata eläkeiän pakollista nostamista enkä työajan pidentämistä. Kannatan työn jakamista ja työn laadun parantamista niin, että ihmiset eivät ainoastaan juuri ja juuri jaksa työssä, vaan voivat nauttia mielekkäästä työstä. Pelkkää määrää mittaavan bruttokansantuotteen (BKT) sijasta tarvitaan elämän laatua ja hyvinvointia mittaava mittari. Työelämään tarvitaan joustavuutta siten, että ihmiset voivat siirtyä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä tarpeensa mukaan, samoin kuin tulee olla mahdollisuus siirtyä eläkkeelle työn vaativuuden ja omien kykyjen puitteissa. Aikaisemmin tai myöhemmin. Nythän keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on 59 vuotta.

Elinkeinoelämä tarvitsee myös joustavuutta, mutta joustovarana ei saa olla suhdanteiden mukaan vaihteleva työttömien määrä. Yhteiskunnan tulee joustaa kokonaisuutena siten, että yksilölle on aina kannattavampaa hakeutua työhön tai yrittäjäksi kuin pudota tukiverkon varaan. Yrityksille tulee olla kannattavampaa pitää ihmiset töissä varautumassa parempaan aikaan kuin menettää työntekijän työpanos irtisanomisen tai lomautuksen kautta. Toimettomana olemisen estäminen on yhteiskunnalle edullisempaa kuin elättää toimeton kansalainen. Siksi yhteiskunnan kannattaa tukea niin yksilöä kuin yritystäkin välttämään työttömyyttä.

Kaiken lähtökohtana tulee siis olla ihmisten hyvinvointi. Työnteko ja toimeentulo ovat vain keinoja hyvinvoinnin saavuttamiseksi ja edistämiseksi, eivät itsetarkoituksia.