Ei tarvetta lähidemokratialle

Keskiviikkona nimitettiin Suomeen uusi hallitus. Siinä ovat mukana eduskunnan poliittiset äärilaidat, ellei sitten kahta Vasemmistoliiton kansanedustajaa pidetä äärimmäisenä vasempana laitana. Kun he äänestivät pääministeriä ja hallitusta vastaan, äärimmäisin yksi prosentti eduskunnasta ei ole mukana hallituksessa.

Uusi hallitus on konsensushallitus, joka on sopinut hallitusohjelmansa ilman avointa poliittista keskustelua. Paperi lienee pisin hallitusohjelmateksti Suomen historiassa. Sen sanamuotoiluihin on kirjattu riittävästi asioita niin, että jokainen hallituspuolue voi sanoa saaneensa omia vaalitavoitteitansa tarpeeksi lävitse, vaikka ne ovatkin muiden hallituspuolueiden tavoitteiden vastaisia.

Tämä on mahdollista esimerkiksi siten, että arvonlisäveron korotusta tasaverona vastustanut SDP sai arvonlisäveron korotusta kulutusverona halunneen Kokoomuksen suostumaan arvonlisäveron pitämiseen ennallaan, kun arvonlisäveron sijasta tuotteiden kuluttajahintoja nostetaan korottamalla erityisveroja. Sekä SDP:n että Kokoomuksen tavoitteet täyttyivät, koska erityisvero on kulutusta verottava tasavero, jonka nimi ei ole arvonlisävero.

Salaiset hallitusneuvottelut ja niissä sovittu hallitusohjelma sopivat hyvin toistensa henkeen. Ohjelmassa halutaan vähentää kuntia. Pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta ei ole käytännössä mitään linjaa, mikä tarkoittaa, että hallitus hyväksyy muutamien paikallispoliitikkojen haaveet miljoonan asukkaan suurkunnasta.

Kuntien vähentäminen tarkoittaa kuntakoon kasvamista ja entisen paikallisen kuntademokratian muuttumista vähemmän paikalliseksi aluedemokratiaksi. Suomessa voimistuu neuvostoliittolainen keskusjohtoinen Moskova-ilmiö. Asiat päätetään keskitetysti jossain kaukana. Oman kylän tai kaupunginosan edustajaa ei enää saada valtuustoon, sillä mitä suurempi kunta, sitä pienemmän osuuden paikalliset aktiivit toimijat saavat kaikista äänistä. Menestyjiä ovat TV-kuuluttajat, missit, laulajat ja muut julkkikset, jotka tunnetaan niin takamailla kuin kirkonkylälläkin.

Julkkisten menestys sopii hyvin puoluetoimistoille. Ohjelmia ja kannanottoja kirjoittavat puolueiden todelliset johtajat, jotka eivät mittaa suosiotaan vaaleissa. Julkkisehdokkaat tuovat toimistoille valtaa. Paikallisia asioita tuntevat ja ymmärtävät ehdokkaat eivät ole kiusana.

Keskusjohdolla ei ole tarvetta lähidemokratialle.

SixPack – konsensuksen umpikuja

Pian on eduskuntavaaleista kulunut kaksi kuukautta ja jälleen maassa aloitellaan hallitusneuvotteluja. Hallitusneuvottelujen suuri kysymys on ollut, mitkä puolueet suostuvat hallitukseen. Kahta lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat vuorollaan julistaneet haluaan jäädä oppositioon. Ensimmäisenä vaalien suuri häviäjä Keskusta ja sitten ainoa voittajapuolue Perussuomalaiset. Tämän viikon alussa Vihreät päätti, ettei se halua hallitukseen. Viikon lopussa Vihreät taas halusivat hallitukseen, ainakin uusi puheenjohtaja ympäristöministeriksi.

On kehuttu, että pitkittyneet hallitusneuvottelut osoittavat, että puolueilla on eroja ja suomalainen politiikka siis on muuttunut Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen paremmaksi. Muuttunut ehkä, mutta paremmaksiko? Ei ole parempaa, että kansalaiset äänestävät puolueita hoitamaan kansalaisten asioita, ja sitten puolueet ilmoittavat, etteivät ne halua hoitaa asioita.

Hallitukseen ei haluta, koska sen pelätään kostautuvan puolueen kannatuksen laskuna. Näinhän on historiasta opittu. Siis puolueille on tärkeämpää turvata omaa menestystään kuin hoitaa kansalaisten asioita.

Eduskunnassa on nyt 8 puoluetta. Hallituksen muodostamisen ongelma on, että pitää saada hallitus, johon osallistuvien puolueiden kansanedustajat lupaavat äänestää kaikkien hallituksen esitysten puolesta. Ettei ole riskiä siitä, että hallitus voisi kaatua eduskunnan luottamuspulaan. Mutta onko tämä mahdollista ja onko tämä edes oikein?

Pysyvä enemmistöhallitus on mahdollinen, jos hallituspuolueet ovat samaa mieltä kaikista asioista. Yhden puolueen hallitukselle tämä on helppoa, mutta kun hallituspuolueiden määrä kasvaa, yksimielisyys vaikeutuu. Jokainen lisäpuolue vähentää sitä asioiden määrää, josta ollaan yhtä mieltä. Paitsi jos puolueilla ei ole eroja. Eli tavoiteltava enemmistöhallituspolitiikka, joka perustuu tiukkaan hallituspuoluekuriin, on väärä ajatus, jos pidetään hyvänä sitä, että puolueilla on eroja.

Nyt tavoitellaan konsensushallitusta, vaikka eduskunnan ainakin sanotaan hylänneen konsensuksen ja puolueet ovat muuttuneet erilaisiksi. Ei tunnu oikealta hallitustavoitteelta. Mutta ei konsensushallitus ole sen enempää demokratian kuin lainsäädäntömmekään periaatteiden mukainen. Sellainen demokratian pikkujuttu kuin välikysymys, eli hallituksen nauttiman luottamuksen mittaaminen eduskuntavaalien välillä, muuttuu kuolleeksi kirjaimeksi. Tai on muuttunut jo.

SixPack-hallitus joko palauttaa konsensuksen tai sitten se räjäyttää konsensuksen omaan mahdottomuuteensa. Se selviää ehkä viikon päästä, kun Katainen on jälleen päivittäin tiedottanut, ettei tiedota mitään. Vieläkään ei suomalaiseen demokratiaan kuulu avoin poliittinen keskustelu kuin kerran neljässä vuodessa, siitä asiasta on konsensus. Jo vai vielä?

Huomenta, Perus-Suomi

Ei ole uutinen, että Perussuomalaiset oli vaalivoittaja, jonka kannatus moninkertaistui edellisestä eduskunnasta. Uutisia sen sijaan tuntuvat olevan, että voittajana itseään pitävä SDP sai heikoimman kannatuksen koskaan, ja suurimpana eduskuntapuolueena ja siten koko kisan voittajana esiintyvä Kokoomus menetti eduskuntapaikkojaan vielä enemmän kuin SDP.

Uutinen on myös se, ettei Keskusta ollut suurin häviäjä, vaan Vihreät. Viheiltä meni kolmannes eduskuntapaikoista. Ja uutinen on sekin, että Perussuomalaisten kannatus on oikeasti edelleen alhainen. 81 % eli melkein kaikki suomalaiset kannattavat edelleen muita puolueita. Lisäksi sekä oma kokemukseni että myös median viesti on ollut, että moni persuja äänestänyt ei kannata Perussuomalaisia, vaan antoi äänensä muistutuksena muiden puolueiden kuolevaisuudesta.

Uutinen tulee olemaan myös se, että vaalitulos ja hallitusneuvottelut sekä hallitusohjelma tulevat tekemään Suomen kansalaisista häviäjiä. Kun hallitusohjelmasta hakevat sopua arvokolmion kärjissä olevat puolueet, lopputulos on toimitusministeristön hallitusohjelma. Siinä ei ole uudistuksia, koska niistä ei päästä sopuun. Ja silloin Suomi jämähtää paikoilleen. Onneksi on kielitaitoa ja internet, jotta pystymme seuraamaan, miten maailma ulkopuolellamme kehittyy.

Tyhjä hallitusohjelmasta tulee myös siksi, ettei vaaleissa edes keskusteltu Suomen kehittämisestä. Siitä pälkähästä päästiin viimeistään silloin, kun Portugal jätti EU:lle avunpyyntönsä. Niin saatiin sopiva kaukana ja muualla oleva uhka, jolla voidaan peittää ongelmat omien jalkojen juuressa. Perussuomalaiset ja heitä tässä asiassa peesannut SDP onnistuivat lunastamaan Portugalin ansiosta hallitusmahdollisuutensa, ja Keskusta sekä Kokoomus saivat vastuun palkintona tappionsa.

Portugal näytti olevan Persuille ja SDP:lle helppo vaaliturbo, koska molemmat luulivat pääsevänsä kipeän päätöksenteon vastuusta siksi, ettei uutta hallitusta saada kokoon ennen kuin asiasta päätetään Brysselissä. Nykyisen pääministerin kanta siitä, että entinen tappiohallitus ottaisi asiasta vastuun Suomessa, taitaa viilentää juhlahumua. Se panee voitonjuhlijat ikävien tosiasioiden eteen huomattavasti aikaisemmin kuin vasta ensi eduskuntavaaleissa – miten pian ne sitten ovatkin.

Perus-Suomi ja sen maan tapa siis jatkunevat ennallaan. Toiveita ihmisten elinympäristöstä ja hyvinvoinnista ei tulla toteuttamaan. Tuhlaamisen maksimointiin perustuva BKT-talous jatkuu, hyvinvoinnin ja elinympäristön laadun mittareita ei edes kehitetä. Mitä kalliimpia hankkeita, sen parempi. Vastuuta ei oteta, koska vastuu käy kukkarolla, kuten eräs vaalimainos julisti.

Viimeisenä kampanjapäivänä keskustelin pitkään 77-vuotiaan leskirouvan kanssa. Hänellä oli huoli tulevaisuudestaan sitten, kun ei enää pysty hoitamaan kotiaan. Ainoa sukulainen asuu monen tunnin matkan päässä. Kerroin kauniisti, miten onnettomassa tilanteessa hän on ja annoin vinkkejä sekä kirjoitin muutaman asian muistiksi vaaliesitteeni taakse. Sanoin lopuksi, että tämä tapaaminen oli paras asia, mitä kampanjani aikana olen tehnyt. Aluksi rouva oli sanonut jo äänestäneensä mutta toivoi silti, että joku välittäisi hänen tulevaisuudestaan.

Ministeri Soinin hallitus

Suomessa on mielipidemittausten mukaan nyt neljä puoluetta, joilla on noin 20 % kannatus. Suomalaisille on myös kerrottu, mikä ero on mielipidemittauksilla ja vaalituloksella. Esimerkiksi se, että äänestäjät ajattelevat toisin kuin kyselyiden vastaajat ja vaalijärjestelmän rakenteen vuoksi edustajapaikat eivät jakaudu äänimäärien suhteessa. Vaalissa on vaalipiirit ja mielipide saadaan parilta miljoonalta suomalaiselta, kyselyissä vastaajia on pari tuhatta ilman vaalipiirejä.

Turun Sanomat kertoo tänään, mitkä puolueet pääsevät Timo Soinin hallitukseen. Helsingin Sanomat luettelee jo Soinin ministeritkin. Yleisradion Välilevyjä-ohjelmassa lauantaina oli kolme keskisuurta puoluetta. SDP:n kulttuuripolitiikkaa esiteltiin pienten puolueiden joukossa. Välilevyjä-ohjelma ei ole yhtä merkittävä poliittinen media kuin YLE:n politiikan ohjelmat tai johtavat sanomalehdet. Mutta juuri siksi Välilevyjä-ohjelmassa esitetty ajatus on mielenkiintoinen. Muuta kuin politiikkaa käsittelevässä ohjelmassa ei pyritä vaikuttamaan politiikkaan, vaan todetaan, miltä politiikka näyttä.

Media on tekemässä perussuomalaisista ja käytännössä puheenjohtaja Timo Soinista hallituksen muodostajaa. Sitä on, kun pohditaan, kenen kanssa Soini lähtee hallitukseen tai kun selitetään, että perussuomalaisten menestys merkitsee, että puolueen on pakko olla hallituksessa. Aikaisemmin on oltu sitä mieltä, että tämä keskustelu kuuluu käydä vaalien jälkeen.

Medialle Soinin menestys on tietenkin herkkua. Gallupuutisointi olisi tylsää ilman Soinia. Mutta asian käsittely osoittaa minusta sitä, että media on unohtanut roolinsa vähintään yhtä pahasti kuin vanhat puolueet omansa. Puoluekentällä on onneksi ollut aina tilaa politiikkaa korjaaville liikkeille. Oli SMP, Vihreät ja nyt Perussuomalaiset. Mutta missä on vastavoima viidennelle suurelle puolueelle ja hallituksenmuodostajalle, medialle?

Perussuomalaiset ovat minulle pelkästään positiivinen ilmiö. Näen sen ensisijaisesti vastavetona yli kiehuneelle poliittiselle korrektiudelle. Siinä poliitikot eivät enää uskalla puhua mistään, vaikeat asiat yritetään ratkaista vaikenemalla. Päätöksinä syntyy vain konsensuskelpoisia kompromisseja, jotka kaikki tietävät tosiasiassa huonoiksi ratkaisuiksi. Soini on haastanut vanhat puolueet ottamaan kantaa. Se on pelkästään hyvä ja vielä parempi, jos se palauttaa kansalaisten kiinnostusta politiikkaan ja nostaa äänestysvilkkautta.

Vaalikoneissa on kysytty kantaa hallituspuolueisiin. Olen vastannut Keskusta, Kokoomus ja Vihreät. Se ei ole turvallista konservatiivisuutta, vaan analyysini toimivasta hallituspohjasta ja puolueiden poliittisista intresseistä. Ne evät ole sama asia kuin vaaliohjelmien silotellut kieli keskellä kirjoitetut sanavalinnat. Se, ettei listallani ole Perussuomalaiset ei tarkoita, etten hyväksy heitä hallitukseen. Vaan se tarkoittaa sitä, että hallitukseen täytyy koota puolueita, joiden poliittinen tavoite on riittävän yhtenevä. Se on minun realismiani, ei ajatus siitä, mitkä ovat parhaat hallituspuolueet. Sillä parhaat eivät välttämättä pääse sopuun hallitusohjelmasta. Ainakaan julistettuaan joukon kynnysehtoja.

Jos Perussuomalaiset saa vaaleissa saman kannatuksen kuin muutkin suurimmat puolueet, se voi jäädä oppositioon aivan yhtä hyvin kuin suuren kannatuksen SDP on ollut päättyvällä vaalikaudella. Hallitusvastuu on kysymys hallituksen poliittisista tavoitteista. Sellaista hallitusta ei pidä tehdä, joka ei ole tavoitteistaan yksimielinen. Yksimielinen hallitus voi olla vähemmistöhallituskin. Se pärjää, jos se johtaa maata hyvin. Ja myös demokratia toimii, kun välikysymyksiä ei pääse vesittämään puoluekurilla.