Joukkoliikenne kallista, autoilu halpaa?

Olen erikoinen tapaus. Minussa on erikoista se, että kun olen jossain, en ole tullut myöhässä etsittyäni parkkipaikkaa, eikä minulle kelpaa autokyyti, vaan menen mieluummin julkisilla tai kävelen lyhyet matkat. Kun tämä edellä sanottu käy selväksi, jutellaan usein siitä, miten joukkoliikenne on niin kallista, että on aivan pakko kulkea autolla.

Kyllä minäkin kuljen autolla. Ja olen kulkenut niin paljon etten edes muista. Kunnes vuosituhannen vaihteessa muutin Helsingin puolelle, jotta ei tarttisi kulkea autolla. Vähän aikaisemmin olin ostanut ihan uuden auton. Siinä oli 12 vuoden ruostetakuu ja laskin, että ainakin seuraavat 12 vuotta tulevat halvemmaksi kuin ostaa kolmen vuoden välein kolme vuotta käytettyjä autoja ja tuplata niiden ajokilometrit lähelle 200.000, jolloin autosta on parempi luopua kuin alkaa laittaa siihen rahaa aivan ihmeellisten asioiden korjaamiseen.

Ajattelin, että se uusi auto olisi viimeinen auto, joka minun tarvitsee ostaa. Vantaalla asuessani kilometrejä kertyi 25–30 tuhatta vuodessa, Helsingissä arvelin, että enää ei kilometrejä kerry, joten eiköhän tämä uutukainen kestä lopun ikääni. Vaan ei kestä.

Vuonna 1997 uuteen autoon on kertynyt nyt 220.000 kilometriä. Nykyään reilusti alle 10.000 km/vuosi. Mutta saksalainen on suunnitellut auton kestämään 12 vuotta. Ja se pitää paikkansa. Minusta tuntuu, että kohta siihen autoon on uusittu ihan kaikki osat, sellaisetkin, joita ei minusta koskaan pitäisi uusia. Mutta siitä huolimatta puolen vuoden välein saa käydä tervehtimässä merkkikorjaamoa. Ja kädenpuristus maksaa 500–1000 €.

Kyllästyneenä tähän maksamiseen ja siihen, että käytännössä auto on vähän väliä rikki, vaikka sillä ei paljon mihinkään ajettaisikaan, olen yrittänyt antaa autoa pois. Lapsille, sisarille, ystäville ja edellisten kavereille. Ei kukaan halua. Siis ilmaiseksi.

Jaa miksiköhän ei halua? Jos kerran autoilu on niin halpaa, niin eikö se ole vielä halvempaa kun autokin on ilmainen?

Helsingin joukkoliikenteen vuosilippu maksaa noin 600 €. En nyt tarkkaan muista, kun siitä on vuosi, kun viimeksi ostin. Siis saman verran kuin vuoden toinen korjaamovisiitti. Kuukautta kohden vuosilippu maksaa alle 50 €. Sillä saa autoon kuukaudeksi vakuutuksen. Jos ei ole vakuutusta, ilmaisella autolla ei saa ajaa. Jos on vakuutus, saa ajaa. Mutta tankillinen bensaa maksaa 70 €. Sitten voi ajaa noin 600 km. Kuukausilipulla pääsee rajattomasti. Mutta se joukkoliikennehän onkin tavattoman kallista!

Osaan laskea autoilun kustannukset tarkemminkin. Yleisölle löytyy netistä laskureita. Ja valtion kilometrikorvaukset on soviteltu autoalan kanssa kuvastamaan auton kustannuksia keskimäärin. Minusta näitä laskelmia ei kuitenkaan tarvita autoilun kalleuden osoittamiseen, koska kuukauden vakuutuksen ja kuukausilipun hinnan vertailu jo osoittaa, että autoilu tulee kalliimmaksi kuin joukkoliikenne.

Miksi sitten tässä valitan, jos kerran joukkoliikenne on niin erinomaista? Siksi, että autosta ei vaan pääse eroon, vaikka yrittäisi. Siis konkreettisesti, se ei kelpaa kellekään. Mutta myös toisella tavalla, ei vaan pääse tilanteeseen, jossa autoa ei enää tarvitse omistaa. Tässäkin kaupungissa vaatii melkoista kärsivällisyyttä ja runsasta vapaa-aikaa, jos hoitaa kaikki asiat ilman autoa. Täältä lähiöstä pääsee kyllä keskustaan melkein kätevästi. Mutta ei minnekään muualle.

Mielelläni käytän julkisilla kulkemisen ihan vaikka lepoon tai nykyään netin kanssa. Mutta kumpikaan ei onnistu, jos lyhyelläkin matkalla on kaksi vaihtoa ja pahimmillaan epämääräinen odotus ulkosalla. Ja kipurajani kyllä ylittyy, kun vartin automatkan vaihtoehto on toista tuntia. Siinä vaan loppuu päivästä tunnit kesken. Eikä se ole samalla tavalla hyödyksi käytettävissä kuin 1,5 tunnin juna Tampereelle.

Ja sitten on vielä ruoka. Tunnen sen verran vähittäiskaupan historiaa Suomessa, että jo 1960-luvun lopulta lähtien tavoite oli, että ihmisille pitää saada autot ja pakastimet, jotta asiakkaat voivat palvella itse itseään kauppakeskuksissa. Ja vielä maksavat omasta palvelustaan. Siinä on yhteistyötä tehty viranomaisten kanssa ja hyvällä tuloksella. Ei lähiövyöhykkeellä ruokaa saa, ellei omista autoa. Taksi kun tuntuu vähän kalliilta, vaikka monelle vanhukselle se on ainoa keino.

Joukkoliikenne ei ole kallista, se on vain huonoa eikä toimi autoiluun tehdyssä kaupungissa. Ja ei autoilu ole halpaa, se on vaan pakko.

Seikkailulla Sellossa

Kävin lomailemassa Espoossa. Ihan oikeasti, on siellä nähtävää. Ajatus oli, että käydään syömässä ja tehdään ruokaostokset kotiin samalla matkalla. Olimme liikkeellä autolla, mikä ei Espoon kohdalla liene yllätys. Matkan varrelle osui Leppävaara.

Leppävaara on suunnilleen ainoa paikka Espoossa, jossa on kaupunkia. http://goo.gl/maps/hw9IC Tai ainakin melkein. Leppävaarassa on jonkinlainen ruutukaava ja kortteleita. http://binged.it/187QAcF Tai ainakin melkein. Onhan siellä pari umpikorttelia ja muutama talorivi kadun varressa. Mutta runsaasti lähiöille tyypillisiä pistetaloja. Pinta-alaa hallitsee kuitenkin liikennetila. Leppävaara on alue kahden motariliittymän kainalossa, vaikka Kehä 1 ja Turuntie eivät olekaan hallinnollisesti moottoriteitä.

Seikkailu alkoi tullessamme lännestä Turuntietä. Oikealla radan toisella puolella oli kohta Leppävaara, mutta miten sinne pääsee. Ohi sujahti viitta oikealta alkavalle rampille. http://goo.gl/maps/4X4cO Kun ehdin tajuta, että sinne olisi pitänyt kääntyä, jo ennen Leppävaaraa, rampin alkupää oli jo takana. No tiesin, että Kehä 1:ltä pääsee Leppävaaraan, joten kiersimme sieltä ja kahden yhteen kasvaneen eritasoliittymän selvitettyämme olimme Leppävaarankadulla.

Oho, tosta olis varmaan pitänyt mennä.

Pysäköintiopasteet kertoivat, että tilaa on. En halunnut katolle, minne osoittava viitta tuli vastaan melkein heti niin, etten ehkä olisi taas muita autoja häiritsemättä ehtinyt kääntymään. Sitten oli kylliksi aikaa tähystää seuraavaa P-viittaa. Ja päädyimme parkkikellariin, jonka kuvittelimme sijaitsevan kauppakeskuksen alla.

Nyt pääsimme eroon autosta tässä ”kaupungissa”. Olimme hämärässä kellarissa, jonka maisema oli autoja pysäköintiriveissä joka suuntaan. Suunnistaminen on mahdotonta. Missään ei näe mitään, mikä jäsentää sijaintia ja sitä, mihin pitäisi päästä. Aivan varmasti viikoittain täällä autoilevat tietävät, mihin pitää yrittää auto jättää, jotta on lähellä hissiä tai portaita, jotka vievät sinne, minne tietää olevansa menossa.

Kaupunkimaisemaa Leppävaarassa.

Me emme tienneet, minne olimme menossa. Sillä meillä oli nälkä, ja netistä oli katsottu, että Sellosta löytyy sushia Masabista ja vokkia Wrongista. Molemmat sijaitsevat Sellossa. Mutta siis missä, kun olemme satojen autojen keskellä kellarissa, jossa ei oikeasti näe yhtään mitään hyödyllistä sen kannalta, että pääsisi syömään. Tämä hukassa oleminen ei tietenkään ole erityinen Leppävaaran ongelma, vaan kaikkien parkkiluolien- ja kellareiden ominaisuus.

Otimme lähimmän hissin ja painoimme vihreätä nappulaa, joka yleensä tarkoittaa, että sen kautta pääsee rakennuksesta ulos. Lasiseinäinen hissi pysähtyi varjoisaan ja syrjäisen näköiseen nurkkaan. Tavasimme kerrosselityksiä, ja 2. kerroksen kohdalla näytti lukevan enemmän jotain, mikä viittasi kauppakeskukseen. Päädyimme kattotasanteelle, joka oli jonkinlainen toriaukio. Sitä reunusti rakennus joka osoittautui kirjastoksi, ja toisella puolella iso valkoinen työmaateltta. Teltta peitti remontin alla olevia liukuportaita. Nurkassa näkyi rakennus, jossa valomainosten perusteella sijaitsi Lidl ja Hesburger sekä jotain muuta, mitä en muista.

Matkalla maanpinnalle. Lähin hissi toi näin kiehtovaan kaupunkitilaan.

Menimme teltan vierestä kierreportaita alas ja huomasimme olevamme Prisman ja Cittarin välissä. Kun olimme äsken käyneet ulkona, paikallisvaistoni sanoi minulle, missä päin on rautatieasema, josta muistan joskus kävelleeni sisään kauppakeskukseen, joka ei ollut kahden hypermarketin välinen eikenenkään käytävä.

Tämän nimi on Ratsusola. Oikealla olevat portaat vievät Sello-nimisen kauppakeskuksen ovelle. Vasemmalla ovat Prisma ja Citymarket, kuten punaisesta viitasta katoksen alla käy hyvin selville.

Kohta kävelimme ohi sen syrjäisen nurkan, jonne hissin vihreä nappula meidät oli tuonut. Minun kaupunkikäsitteistöni mukaan se paikka oli kävelykadun pää, mutta hissistä ei nähnyt kävelykadulle, vaan seinään. On sillä asialla nimikin, Ratsusola. Nyt seisoessamme solan puolivälissä olimme ovien edessä, ja niissä luki Sello. Ei muuta kuin etsimään kartta, josta selviäisi, missä ovat Masabi ja Wrong.

Nykyaikaista opastusta. Monitorissa olevassa tarrassa lukee: ”Epäkunnossa, huolto tilattu”.

Ei selviä kartasta, kun ei ole karttaa. Yksinkertainen, selkeä ja aina toimiva opaskartta ei ole enää muodissa. Pitää olla 500 kertaa kalliimpi peltipömpeli, jossa on iso kosketusnäyttö ja PC. Siinä on se etu, että se voi olla rikki ja jos ei ole rikki, sitä on ainakin hankala käyttää. Koska sitä ei voi vain katsoa, vaan sitä pitää käyttää.

Kaupungissa on kadut, kauppakeskuksessa ei, siellä on käytäviä, kerroksia, portaita ja hissejä. Kolmiulotteinen hahmottaminen ei ole yhtä helppoa kuin tason hahmotus ja tasossa liikkuminen. Kuten kaupungissa. Jälleen arvaan, että helppoa sille, joka käy täällä jatkuvasti. Mutta ei vieraalle, kuten eläkeläisryhmälle, joka syödessämme tuli sisään, ihmetteli, meni jonkin oven läpi ja katosi tullakseen kohta taas ihmettelemään.

Tavaratalon ja kaupungin huonot puolet samassa paketissa?

Löysimme siis ruokaa. Syödessämme totesimme, että tämä riitti Sellosta. Autolla asioitavien ruokakauppojen kanssa asiointi olisi täällä liian hankalaa auton kanssa. Osaisimme takaisin Prisman ja Cittarin rintamalinjalle. Mutta kun piti käydä myös Lidlissä kun oli kaksi kassillista Lidlin omia palautuspulloja. Kassit olisi saatava tyhjiksi ensin, mutta emme tienneet, olisiko pitänyt seikkailla autolla toiseen parkkikellariin Lidlin alle. Emmehän nytkään olleet Sellon alla, vaan ”kadun” toisella puolella.

On helpompiakin tapoja ostaa ruokaa. Vaikka on mentävä autolla, erillisten pienkauppojen viereen pääsee pysäköimään niin, että näkee kaupan ja tietää siten, missä on ja mihin suuntaan kävelee. Mutta onhan se hyvä, että autokansa saa liikuntaa asioidessaan kauppakeskuksissa ja hypermarketeissa. Minusta vaan on mukavampaa kävellä kaupungissa kuin kellarissa tai varastossa.

Tavallisesti ei lomamatkoilla ruokapaikan löytäminen ole niin hankalaa kuin Sellossa seikkailu. Mielikuvani Keski-Euroopan maaseudusta on, että ihmiset asuvat siellä kylissä ja pienissä kaupungeissa. Ne voivat olla jopa Leppävaaran kokoisia, mutta maisemaa eivät hallitse motarirampit ja autoilu pysäköintihalleihin. Kylässä on katuja ja katujen varsilla liikkeitä, ravintoloita ja kahviloita. Auto jätetään jonnekin kylän laidalle. Se, mitä tarvitsee, löytyy loogisesti kylän tai kaupungin keskustasta. Ja etsiminenkin on kivaa, kun samalla voi katsella kaunista rakennettua ympäristöä.

Ruokakpaikkaa etsimässä ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tännekin sai ajaa autolla. Ihmisiä oli enemmän kuin autoja.

Iltalehdet kerralla viikoksi

Vaadin toimivaa lähikauppaverkkoa, mutta kaupan alalta kuulee usein valitettavan, etteivät lähikaupat menesty. Jos näin on, pitää pohtia, miksi eivät menesty ja korjata menestymisen esteet. Ei lopettaa lähikauppoja, jotta ihmiset pakotetaan autoilemaan kauppakeskuksiin.

Väitän, että kyllä kävelyetäisyydellä oleva lähikauppa menestyy. Mutta jos lähikauppaankin on mentävä autolla, eihän se enää ole mikään lähikauppa. Tästä juuri on kysymys autoon perustuvassa kaupunkirakenteessa. Kun nykyinen ”lähikauppakaan” ei enää ole ”lastenvaunuetäisyydellä”, auton rattiin tartuttua on sitten kuluttajan kannalta sama, ajaako 3 minuuttia lähikauppaan vai 15 minuuttia johonkin jumboon. Kävelyetäisyydellä oleva palvelu on kävelyetäisyydellä, ei lyhyen automatkan päässä.

Ei ihmisten kulutushysteria ole muuttunut 1960-luvulta niin, että ruokaa pitäisi kantaa oleellisesti enemmän kotiin kuin silloin. Saman verran syödään päivittäin. Ero on vain siinä, että ennen joka korttelista sai perusruoan, nyt voi olla onnellinen, jos omalla alueella on edes yksi kauppa.

Valintamyymäläkonsepti on myös tehnyt kaupassakäynnistä prosessin, jota ei viitsi toistaa joka päivä. Tähän rakoon iskevät kiilaa kioskit ja bensa-asemat. Voit poiketa ja hoitaa parin asian ostokset minuutissa sen sijaan, että etsit jalkapallokentän reunalta vapaan parkkiruudun ja lenkkeilet kaikkiaan muutaman sata metriä. Terveellistähän se liikunta olisi, mutta kun eivät ihmiset toimi niin.

Ruoka pitää voida ostaa kuten iltapäivälehdet. Moni käy kaupassa joka päivä ostaakseen iltalehden. Kukaan ei vaadi, että viikon iltalehdet pitää voida ostaa kehätien megamarketista kerralla seuraavaksi viikoksi. Ennen oli ruoan ja iltapäivälehtien kanssa sama tilanne, tuoreusvaatimus. Koska iltalehtiä ei voi edelleenkään kestopakata siten, että parasta ennen on viikon päästä, niillä on ja pysyy kuluttajalle helppo jakelujärjestelmä. Ruoka voidaan pussittaa niin, että kaupan ei enää tarvitse huolehtia tuoreudesta ja sitä vaativasta jakelusta.

Logiikka on se, että kun elämässä on yksikin syy, minkä vuoksi on ostettava ja käytettävä autoa, sitä käytetään sitten saman tien kaikkeen. On niin helppo ottaa auto kotiovelta, ja ihminen tekee päätöksen sen perusteella ymmärtämättä, että helpompaa olisi, jos voisi kävellä kadun yli naapurikortteliin kauppaan. Tai töistä tullessa pistäytyisi pysäkin pikkukaupassa ja ostaisi sieltä einekset illaksi yhtä helposti kuin sen iltalehden. Ei koskaan tarttisi lähteä tuhlaamaan lauantaita kauppakeskukseen. Jos shoppailu huvittaa, niin voi lähteä oikeaan kaupunkiin tarvitsematta sovittaa kaikkea siihen, että pakasteet on pian ajettava kotiin.