Idealistinen itsenäisyys ja EU

Me suomalaiset saimme juhannukseksi tänä vuonna poliittista ajateltavaa Brittien EU-äänestyksen tuloksesta. Kuinka Eurooppa nyt häiritsikään kesäjuhlamme mielenrauhaa, varsinkin poliittisesti aktiivisten suomalaisten. He tekivät nyt ansaituilla vapaapäivillä töitä ja ryhtyivät jopa järjestämään kansanäänestystä Suomeen. Kun kerran Britanniassakin.

En kannata kansanäänestyksiä liian monimutkaisista asioista. EU-jäsenyys on liian monimutkainen asia. Sen osoittaa se, että Britannian lehdistö pystyy vääristelemään jäsenyyteen liittyvät asiat omien tavoitteidensa tueksi. Ja koko äänioikeutettu kansakunta ryhtyy vasta äänestyksen jälkeisessä järkytyksessä selvittämään itselleen, mistä EU-jäsenyydessä oikeasti on kyse. Tämän totuuden etsimisen myöntävät nekin, jotka äänestivät äänestyksen tuloksen eli eron puolesta.

Oma suhteeni EU:hun ei ole mielestäni kovin syvällinen, enkä siksi väitä olevani kykenevä päättämään, onko EU-jäsenyys hyvä vai huono asia. Onneksi minun ei tarvitse siitä osata kansanäänestyksessä päättää! Mutta sekä ennakko- että jälkikampanjointi Britannian EU-jäsenyydestä osoittaa minulle, että eivät asiassa aktiiviset ja äänessä olijat ole myöskään selvillä siitä, mistä puhuvat. Siis kokonaisuutena. On helppo takertua johonkin yksityiskohtaan, jota pystyy jopa analysoimaan. Mutta se, että yksittäinen asia on EU:ssa huonosti tai hyvin, ei tee koko EU:sta huonoa tai hyvää.

En edes yritä tässä kirjoituksessa ratkaista kokonaisuutta, vaan pohdin ainoastaan yhtä teemaa, jota Britannian eron kannattajat näyttivät sekä ennalta että voitonpuheissaan pitävän ratkaisevana asiana: kansallista itsenäisyyttä. Eikä tämä ole vieras teema niillekään, jotka Suomessa vaativat eroa EU:sta.

Mitä on itsenäisyys globaalissa maailmassa? Yritän löytää esimerkkejä.

EU:n keskellä on Sveitsi. Maalla menee taloudellisesti loistavasti. Siellä ei liene maahanmuuttajaongelmaa siten kuin muualla Euroopassa – mainitsen tämän siksi, että maahanmuutto oli yksi keskeinen brittien EU-äänestyksen argumentti. Numeroiden valossa näyttää siltä, että Sveitsi ei ole haluttu maa Euroopan ulkopuolelta tuleville. Sen sijaan Sveitsi on käytännössä toteuttanut EU:n vapaata kansalaisten liikkuvuutta. Mutta ei Sveitsi ole itsenäinen. Sen rikkaus perustuu siihen, että muut ovat tuoneet Sveitsin ulkopuolelta rahansa turvaan Sveitsiin. Sveitsiläiset ovat ahkeria, taitavia ja kunnianhimoisia, joten he pärjäävät varmasti hyvin ilman muiden rahojakin. Mutta eivät ilman muiden maiden teollisuuden tuotteita, joita ei tehdä Sveitsissä.

Norjakin on EU-vastustajien mielestä itsenäinen, koska Norja ei ole EU:n jäsen. Kollegani kertoi, että juuri siksi Norja joutuu noudattamaan EU:n määräyksiä tiukemmin kuin jäsenvaltiot. Itsenäinen Norja siis on EU:n määräysvallassa, eikä pääse edes osallistumaan määräysten tekoon ja täytäntöönpanoon.

Norjan tapaan öljystä rikas Yhdistyneet arabiemiirikunnat on myös itsenäinen valtio. Tosin se on liittovaltio, jonka jäsenet ovat ilmeisesti itsenäisyyttä vailla. Arabiemiirikuntien itsenäisyys on täysin riippuvaista maailman öljyä kuluttavista teollisuusmaista. Sillä hyvinvointi ja toimeentulo perustuvat öljytuloihin. Hieman koomista tässä yhteydessä on, että Arabiemiirikunnat on ollut itsenäinen vasta vuodesta 1971, johon asti siellä piti valtaa valtioiden itsenäisyyttä nyt kansanäänestyksessä kovasti korostava Britannia. Jonka kansanäänestyksessä itsenäisyyttä puolusti se ikäpolvi, joka on joutunut luopumaan vallasta Arabiemiraattien lisäksi monissa muissakin brittiläisen imperiumin valtiossa.

USA, Venäjä ja Kiina. Kolme maailman suurvaltaa ja itsenäistä valtiota. Jokainen niistä on kuolettavasti riippuvainen muusta maailmasta. USA:n talousmahti perustuu kehitysmaiden luonnonvarojen ja aiemmin myös asukkaiden ryöstämiseen. Venäjä toimi Neuvostoliittona täsmälleen samalla periaatteella. Kiina on historiallisesti pärjännyt oikeasti itse ja voinut siten olla itsenäinen. Mutta nykyään Kiinan toimeentulo riippuu tuloista, joita valtio saa myymällä halpaa työvoimaansa varakkaimpien maiden kerskakulutukseen.

Maailman itsenäisin valtio taitaakin olla Pohjois-Korea. Se ei kysele muilta valtioilta, mitä maassa tehdään. Pohjois-Korea on pitänyt itsenäisyytensä, eikä ole alistunut mihinkään kansainvälisiin, itsenäistä päätöksentekoa rajoittaviin sopimuksiin. Muille maailman valtioille ominainen riippuvuus muiden maiden teollisuustuotteista, raaka-aineista ja elintarvikkeista on Pohjois-Koreassa ratkaistu yksinkertaisella tavalla, olemalla ilman. Tämä ei tietenkään koske maan eliittiä, onhan nykyinen maan johtajakin käynyt koulunsa Sveitsissä. Ainoastaan kansalaisiin sovelletaan täydellistä itsenäisyyttä.

Onko siis olemassa itsenäisyyttä? Ja jos on, onko se tavoiteltava asia?

Väitän, että itsenäisyyttä siinä merkityksessä kuin populistit ja Britannian Brexitin kannattajat asian selittävät, ei ole olemassa. Suomen itsenäisyyttä ei ole myyty liittymällä EU:hun, vaan haluamalla iPhoneja, autoja, ulkomaisia muotivaatteita, etelän hedelmiä, öljyä, tietokoneita ja tabletteja, Facebookia, blogialustoja ja kaikkea muuta, mitä tuontitilastostamme löytyy.

Pohjois-Korea -kortti ei ole Hitler-kortin tapainen ilmiö keinona selittää kaikki paha yhdellä helpolla esimerkillä. Pohjois-Korea vain on ainoa keksimäni valtio, joka onnistuu elämään jotakuinkin riippumattomana muiden päätöksistä. Jos Pohjois-Koreassa olisi toisenlainen talousjärjestelmä ja hallinto, kansalaisten elinolot olisivat varmasti paremmat. Mutta mikään valtio maapallolla ei kykene yksin tuottamaan kaikkea sitä aineellista elintasoa ja muuta hyvinvointia, jota globaali maailma tuottaa kaikkien halukkaiden käyttöön.

Mitä EU-eron kannattajat tavoittelevat? Se ei ole minulle selvinnyt Britanniasta eikä Suomesta. Siis mitä on se itsenäisyys, joka EU:ssa ei toteudu, mutta EU:n ulkopuolella toteutuu.

Ainoa, mitä pystyn argumentoinnista tulkitsemaan, on toivo jonkinlaisen menneisyyden palaamisesta. Joku totesi mediassa, ettei Britannian ero EU:sta tuo Manchesteriin takaisin tehtaita, joiden tuotanto on nyt Kiinassa. Suomesta voi sanoa, että ero EU:sta ei tuo takaisin matkapuhelinjätti Nokiaa ja sen rahoja suomalaisille ja Suomen kansataloudelle. Ero EU:sta ei myöskään poista Britanniasta sinne ennen EU:ta tulleita kansainyhteisömaiden maahanmuuttajia. Eikä Suomessakaan ole EU:lla ja sen vapaalla ihmisten liikkuvuudella vaikutusta siihen, paljonko tänne on tullut tai tulee ihmisiä Afrikasta ja muualta Euroopan ulkopuolelta.

EU:n ulkopuolella voimme yrittää asettaa tullirajoja, tuontikieltoja, olla piittaamatta päästötavoitteista ja ympäristönormeista, työaikalainsäädännöstä, hankintalaeista, kuorma-autojen mittojen sääntelystä, elintarvikkeiden lisäainesäännöistä ja kaikenlaisesta muusta, jota muiden ei pidä mielestämme saada soveltaa meihin. Tarjolla olevia yhteistyön muotoja emme vain voi yksin ja itse määrätä. Sen tekevät ne muut, jotka erilaisia yhteisöjä perustavat.

Millä perusteella voisi kuvitella, että EU:n ulkopuolella saisimme paremmat sopimukset EU-maiden kanssa kuin on jäsenvaltioilla. Tai paremmat sopimukset kolmansien maiden kanssa kuin mitä EU kykenee neuvottelemaan.

Me emme voi estää muita valtioita olemasta olemassa ja tekemästä omia päätöksiään, jotka vaikuttavat myös meihin itseemme. Siinä ei ole kysymys itsenäisyydestä tai ei, vaan asiasta, joka on olemassa, tahdomme tai emme. Voimme valita yhteistyön muiden maiden kanssa tai vetäytymisen nurkkaan.

Työtä, toimeentuloa vai hyvinvointia?

Työttömyys on ollut Suomessa viimeisen vuosikymmenen 8 %:n paikkeilla, eli työttömiä on ollut noin 200.000 henkilöä. Heidän lisäkseen työttömiä on työttömyyseläkkeellä 47.000 ja osa-aikaeläkkeellä on 28.000 suomalaista. Tämän päälle on sairausperustaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 270.000 kansalaista. Yhteensä Suomessa on siten yli puoli miljoonaa ihmistä, joiden pitäisi olla töissä.

Työttömät eivät Suomessa joudu asunnottomiksi eivätkä näänny nälkään. Suomalainen sosiaaliturva pitää ihmiset hengissä erilaisten tukien ja eläkkeiden avulla. Käytännössä Suomessa on kansalaispalkka. Ei sillä nimellä, vaan kansalaispalkka muodostuu useista tukimuodoista ja eläkejärjestelyistä. Tämän kansalaispalkan kustantavat ne, jotka ovat työssä. Heitä on 2,4 miljoonaa.

Teollistumisen aikana 1800-luvun alusta työn tuottavuus on kasvanut ja energian ja luonnonvarojen käyttö lisääntynyt. Tuottavuuden kasvua jaettiin työntekijöille työajan lyhenemisenä 1960-luvulle asti, jolloin siirryttiin nykyiseen 40 tunnin työviikkoon. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, on ryhdytty puhumaan työajan pidentämisestä. Ei työviikon mutta elinaikaisen työssäolon pidennyksestä.

Mihin on huvennut tuottavuuden kasvu 1960-luvun jälkeen, jos työaika ei enää riitä?

Yhtenä selityksenä on annettu huoltosuhteen kasvu. Se tarkoittaa sitä, miten monta ihmistä yhden työssä olevan ihmisen on elätettävä. Silloin tulevat mukaan työttömien lisäksi vanhuuseläkkeellä olevat sekä lapset ja nuoret. Kun Suomessa on 5,4 miljoonaa kansalaista ja 2,4 miljoonaa työllistä työntekijää, huoltosuhde on 2,25. Huoltosuhde kasvaa, kun elinikä pitenee ja tuottavampi työ edellyttää pidempää koulutusta. Ja kun työttömyys verottaa työllisten määrää.

Toinen selitys on aineellisen elintason kasvu. Kun kulutamme enemmän, meidän on tehtävä työtä enemmän ja tehokkaammin. Kulutuksen lisääntymistä on pidetty hyvänä ja tavoiteltavana asiana, koska kulutuksen lisääntyminen työllistää. Mutta haluammeko me tehdä työtä enemmän ja pidempään?

Korkean elintason maissa ihmisiä on alkanut kiinnostaa rahan sijasta aika. Jo 1960-luvulla ihmeteltiin USA:ssa ilmiötä siitä, että ihmiset eivät halunneetkaan lisää palkkaa vaan vapaa-aikaa. Tavaroiden ostaminen yhä enemmän ja useammin ei ollut enää tarpeen toimeentulon kannalta eikä se lisännyt hyvinvointia. Mitä tehdä tavarallakaan, jos sitä ei ehdi käyttää.

Emme me tarvitse lisää työtä, vaan toimeentuloa ja hyvinvointia. Työ sinänsä ei tuota kumpaakaan. Orjuudessahan on työtä yllin kyllin, mutta ei toimeentuloa eikä hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskuntamme osaa jakaa toimeentuloa sen verran, että kukaan ei menehdy. Mutta onko tämä edes hyvinvointiyhteiskunta, kun tämä yhteiskunta ei osaa jakaa työtä ja hyvinvointia? Samaan aikaan kun toiset eivät saa tai voi tehdä työtä, toiset ovat ylikuormitettuja. Jotkut uupuvat ja sairastuvat. He siirtyvät työtä tekemättömien puolelle, mutta eivät vapaa-ajan hyvinvointiin vaan sairastamaan ja heikolle toimeentulolle. Ja ylikuormitettujen määrä kasvaa.

Työelämää tulee uudistaa keinoilla, jotka lisäävät hyvinvointia, eivät työn määrää tai tarpeetonta toimeentuloa eli turhaa kuluttamista.

En kannata eläkeiän pakollista nostamista enkä työajan pidentämistä. Kannatan työn jakamista ja työn laadun parantamista niin, että ihmiset eivät ainoastaan juuri ja juuri jaksa työssä, vaan voivat nauttia mielekkäästä työstä. Pelkkää määrää mittaavan bruttokansantuotteen (BKT) sijasta tarvitaan elämän laatua ja hyvinvointia mittaava mittari. Työelämään tarvitaan joustavuutta siten, että ihmiset voivat siirtyä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä tarpeensa mukaan, samoin kuin tulee olla mahdollisuus siirtyä eläkkeelle työn vaativuuden ja omien kykyjen puitteissa. Aikaisemmin tai myöhemmin. Nythän keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on 59 vuotta.

Elinkeinoelämä tarvitsee myös joustavuutta, mutta joustovarana ei saa olla suhdanteiden mukaan vaihteleva työttömien määrä. Yhteiskunnan tulee joustaa kokonaisuutena siten, että yksilölle on aina kannattavampaa hakeutua työhön tai yrittäjäksi kuin pudota tukiverkon varaan. Yrityksille tulee olla kannattavampaa pitää ihmiset töissä varautumassa parempaan aikaan kuin menettää työntekijän työpanos irtisanomisen tai lomautuksen kautta. Toimettomana olemisen estäminen on yhteiskunnalle edullisempaa kuin elättää toimeton kansalainen. Siksi yhteiskunnan kannattaa tukea niin yksilöä kuin yritystäkin välttämään työttömyyttä.

Kaiken lähtökohtana tulee siis olla ihmisten hyvinvointi. Työnteko ja toimeentulo ovat vain keinoja hyvinvoinnin saavuttamiseksi ja edistämiseksi, eivät itsetarkoituksia.