Ei EU:n kriisipaketille – mistä aloitat luopumisen?

EU:n talouskriisi on varastanut meidän eduskuntavaalimme ja Brysselissäkin odotetaan, kuka Suomessa voittaa ja pysyykö Suomi sovitussa rintamassa. Neljästä gallupsuosikista kaksi eli SDP ja Perussuomalaiset ovat antaneet ymmärtää olevansa jo sovittua kriisirahoitusta vastaan, joten on mahdollista, että ei-rintama voittaisi vaalit ja pitäisi kantansa myös EU:n päätöksenteossa.

EU:n talouskriisin taustalla on muutaman jäsenmaan jatkuva eläminen velaksi ilman, että näissä maissa olisi pyritty tai kyetty hoitamaan taloutta niin, että velkaantuminen edes pysähtyisi. Jatkuva lainanotto on ollut mahdollista ainakin osittain siksi, että maat ovat antaneet taloudestaan ja velanottokyvystään harhaanjohtavia tietoja.

Velaksi eläminen tarkoittaa konkreettisesti sitä, että maassa ei tehdä kylliksi tuottavaa työtä, jotta pystytään elättämään myös ne kansalaiset, jotka eivät tuota. Lisäksi ei tehdä sellaista, jota voidaan myydä toisiin maihin, jotta voidaan ostaa ulkomailta kaikkea sitä, mitä ei kotimaassa tuoteta.

Kun velaksi elämisestä arvostellaan nyt viimeksi Portugalia, on meidän hyvä katsoa myös peiliin. Suomen valtionvelka sekä velka asukasta kohden on suunnilleen sama kuin Portugalissa. Emme siis itse ole parempia velan ottamisessa, mutta olemme olleet parempia velkojemme hoitamisessa.

Nyt me joudumme takaamaan Portugalin velkoja sen lisäksi, että on lainattu jo rahaa Kreikalle. Ei-rintama ihmettelee, miksi me joudumme kärsimään muiden leväperäisyydestä. Erityisesti hiertää vielä se, että takauksethan tarkoittavat sitä, että lainojen antajat saavat omansa sen lisäksi, että ne nyt ovat nostaneet korkonsa ja tienaavat silläkin.

Olisihan se houkuttelevaa lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että mehän emme muiden virheistä välitä. Meillä vaan ei ole varaa siihen. Paitsi jos samalla päätämme luopua kansainvälisestä kaupasta. Kun eristäydymme muusta maailmasta, voimme olla erossa muun maailman ongelmista. Mutta samalla olemme erossa muun maailman iloista myös.

Kun haluamme kaikenlaista kivaa, jota emme itse osaa tehdä tai sitä ei meidän luonnostamme löydy, meidän on osallistuttava maailman talouteen, hyvässä ja pahassa. Taulutelkkari, öljy, banaanit, tietokone, auto, muotivaatteet, kahvi, kännykkä, lenkkarit. Mistä aloitat tuontitavarasta luopumisen? Kännykkäkin on listalla, sillä komponentit ovat tuontitavaraa, vaikka kännyköitä Suomessa kootaankin.

Aika ennen euroa ei ollut tämä luopumisen kannalta ollenkaan helpompi. Silloin meillä palkat laskivat koko ajan automaattisesti inflaation ansiosta. Devalvaatioilla säädettiin meidän työmme hinta ulkomaalaisille ja nostettiin kaiken kivan tuontitavaran hintoja. Siis jokaisella suomalaisella oli vähemmän rahaa aina devalvaation jälkeen.

Euro ja rahaliitto ovat meidän suomalaisten etu, koska emme ole luonnonvaroista rikkaita kuten Norja tai Ruotsi. Voisimme irrottautua kaikesta yhteistyöstä ja yhteisvastuusta, jos olisimme muita paremmin menestyviä ja meillä olisi kaikkia luonnonvarjoa ja ilmasto, jossa voi kasvattaa mitä vain. Mutta kun niin ei ole.

Eristäytyminen on meille kaikkein huonoin vaihtoehto. Seuraavaksi huonoin on yhteistyön kaataminen yrittämällä vetäytyä vastuusta. Ei ole hyvä vaihtoehto vastata toisten ongelmista, mutta muut vaihtoehdot ovat huonompia. Paitsi jos jokainen on valmis luopumaan kaikesta kivasta.

Milloin alkavat ilmastotalkoot?

Eilen oli Dodon ja Helsyn vaalipaneeli ”Helsinki raiteillaan Nurmijärvet omillaan”. Yhtenä kysymyksenä ehdokkaille järjestäjät halusivat tietää, minkä HSL:n hankelistan liikennehankkeen kukin valitsee toteutettavaksi, jos saa valita vain yhden.

HSL:n listalla on 16 kohdetta, joiden kustannukset ovat 40–700 milj.€. Yksi ehdokas halusi tehdä 700 miljoonan Östersundomin metron ja kaksi tahtoi listalla 500 miljoonan hintaiseksi asetetun Pisararadan. Kolme ehdokasta kannatti 50 miljoonan pakettia erilaisista pienistä hankkeista. Itse valitsin Raidejokerin, joka sai myös toisen äänen. Listan hinta Jokeriratikalle on 230 milj.€.

Suomi on valtiona sitoutunut eurooppalaiseen 20-20-20 -ilmasto-ohjelmaan. CO2-päästöjä on vähennettävä 20 % vuoteen 2020. Suomessa tämä tarkoittaa, että liikenteen CO2-päästöjen tulee olla 16 % pienemmät kuin vuoden 2005 päästöt (EU-päätös 406/2009/EY). Nyt on vuosi 2011, joten tavoitteen täyttämiseen on aikaa 9 vuotta.

Päästöjä ei vähennetä sormien napsautuksella. Autoiluyhteiskuntaamme on rakennettu 50 vuotta. Nyt on oltava päätökset niistä toimista, jotka ovat 9 vuoden kuluttua valmiit ja vähentävät liikenteen päästöjä. Mutta sellaisia toimia ei ole vielä edes suunnitelma-asteella. Käytännön kaavoituksessa ja hankesuunnittelussa jatketaan yhä autoyhteiskunnan tiellä.

HSL toteaa itse, ettei sen HLJ-suunnitelma täytä ilmastovaatimuksia. Kun kalliit hankkeet eivät lisää joukkoliikennettä, HSL toivoo, että autot muuttuisivat päästöttömiksi. Se olisikin liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelijalle helppo ratkaisu, mutta täysin vastuuton ajatus. Päästöttömiä autoja ei ole vielä edes kaupan.

HSL:n listan kallein hanke on Östersundomin metro, jonka ilmastovaikutus on negatiivinen. Metron vuoksi Helsinki on suunnitellut Östersundomiin autokaupunkia, jossa autoillaan enemmän kuin missään muualla Helsingissä. Jopa niin, että Porvoon moottoritietä on levennettävä. Ja näin tehdään siitä huolimatta, että kaupungin oma suunnitelma osoittaa raitiotien ratkaisevasti paremmaksi – ja halvemmaksi.

Vaalipaneelissa suosittu Pisara on jokseenkin hyödytön ilmaston kannalta. Vasta valmistuneesta YVA:sta selviää, että lopulta miljardiin kipuavan hankkeen vaikutus joukkoliikenteen osuuteen on käytännössä olematon.

Pisara parantaa yhden aseman verran junaliikenteen palvelutasoa Helsingissä, mutta Östersundomin metro on yksinkertaisesti haitallinen. Pisarastakin sopii kysyä, onko se hintansa arvoinen ja miten paljon paremmin ilmaston hyväksi näiden megahankkeiden rahat voisi käyttää.

Östersundomin metrolle onkin jo esitetty erinomainen vaihtoehto, 80 km. modernia nopeata raitiotietä lähinnä poikittaisliikenteeseen, jossa auto on käytännössä ainoa toimiva kulkutapa.
(http://vesirajassa.blogspot.com/2011/03/ratikkaverkosto-ostersundomiin-ja-koko.html). Ehdotus on itse asiassa vain kooste Helsingin ja Vantaan jo aiemmin esittämistä suunnitelmista. Kannattamani Raidejokeri on niistä yksi.

HSL:n lista ja panelistien valinnat ovat täysin nurinkuriset. Miljardiluokan hankkeita ei saada valmiiksi yhdeksässä vuodessa. Siksi sellaisia ei kannata edes harkita, vaikka ne vähentäisivätkin päästöjä. Hankkeet ja toimenpiteet tulee laittaa järjestykseen sen perusteella, miten paljon ja miten nopeasti ne vähentävät päästöjä. HSL ei ole edes koonnut hankkeistaan tällaista yhteenvetoa.

Liikenteen päästökehitykseen on palattava vaalien jälkeen, kun uusi hallitus tekee liikennepoliittisen selontekonsa. Kun pääkaupunkiseudun kunnat eivät tässäkään asiassa kykene järkevään yhteistyöhön, vastuu jää eduskunnalle ja hallitukselle. Miettikää tätä, kun äänestätte!


PS:
Dodon ja Helsyn vaalipaneelista voi katsoa videon Dodon nettisivuilta www.dodo.org. Sieltä selviää, ketkä äänestivät ja mitä.

PS2:
Tässä oma järjestykseni HSL-hankelistasta. Perustelen tässä vain oman äänestykseni Jokerista ykköseksi sillä, että se on käytännössä pakko, koska bussien kapasiteetti ei riitä ja ratikka tulee halvemmaksi kuin peräkkäin ajavat bussit.

1. Raidejokeri
2. Laajasalon ratikka
3. Espoon kaupunkirata
4. Pienhankkeiden kooste
5. Jokeri 2
6. Pasila–Riihimäki lisäraide
7. Kehä 1 parannukset
8. Klaukkalan ohitus
9. Hyrylän ohitus
10: Kehä 3

Hankkeet joita ei tarvita tai jotka ovat korvattavissa halvemmilla ja/tai paremmilla ratkaisuilla:

Östersundomin metro
Kivenlahden metro
Pisara

Hankkeet, jotka eivät kuulu uudelle rahoituslistalle lainkaan, vaan jotka ovat jo päätettyjen hankkeiden osia:

Länsimetron liityntäliikenne
Kehäradan liityntäliikenne
Ruskeasannan asema

Työtä, toimeentuloa vai hyvinvointia?

Työttömyys on ollut Suomessa viimeisen vuosikymmenen 8 %:n paikkeilla, eli työttömiä on ollut noin 200.000 henkilöä. Heidän lisäkseen työttömiä on työttömyyseläkkeellä 47.000 ja osa-aikaeläkkeellä on 28.000 suomalaista. Tämän päälle on sairausperustaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 270.000 kansalaista. Yhteensä Suomessa on siten yli puoli miljoonaa ihmistä, joiden pitäisi olla töissä.

Työttömät eivät Suomessa joudu asunnottomiksi eivätkä näänny nälkään. Suomalainen sosiaaliturva pitää ihmiset hengissä erilaisten tukien ja eläkkeiden avulla. Käytännössä Suomessa on kansalaispalkka. Ei sillä nimellä, vaan kansalaispalkka muodostuu useista tukimuodoista ja eläkejärjestelyistä. Tämän kansalaispalkan kustantavat ne, jotka ovat työssä. Heitä on 2,4 miljoonaa.

Teollistumisen aikana 1800-luvun alusta työn tuottavuus on kasvanut ja energian ja luonnonvarojen käyttö lisääntynyt. Tuottavuuden kasvua jaettiin työntekijöille työajan lyhenemisenä 1960-luvulle asti, jolloin siirryttiin nykyiseen 40 tunnin työviikkoon. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, on ryhdytty puhumaan työajan pidentämisestä. Ei työviikon mutta elinaikaisen työssäolon pidennyksestä.

Mihin on huvennut tuottavuuden kasvu 1960-luvun jälkeen, jos työaika ei enää riitä?

Yhtenä selityksenä on annettu huoltosuhteen kasvu. Se tarkoittaa sitä, miten monta ihmistä yhden työssä olevan ihmisen on elätettävä. Silloin tulevat mukaan työttömien lisäksi vanhuuseläkkeellä olevat sekä lapset ja nuoret. Kun Suomessa on 5,4 miljoonaa kansalaista ja 2,4 miljoonaa työllistä työntekijää, huoltosuhde on 2,25. Huoltosuhde kasvaa, kun elinikä pitenee ja tuottavampi työ edellyttää pidempää koulutusta. Ja kun työttömyys verottaa työllisten määrää.

Toinen selitys on aineellisen elintason kasvu. Kun kulutamme enemmän, meidän on tehtävä työtä enemmän ja tehokkaammin. Kulutuksen lisääntymistä on pidetty hyvänä ja tavoiteltavana asiana, koska kulutuksen lisääntyminen työllistää. Mutta haluammeko me tehdä työtä enemmän ja pidempään?

Korkean elintason maissa ihmisiä on alkanut kiinnostaa rahan sijasta aika. Jo 1960-luvulla ihmeteltiin USA:ssa ilmiötä siitä, että ihmiset eivät halunneetkaan lisää palkkaa vaan vapaa-aikaa. Tavaroiden ostaminen yhä enemmän ja useammin ei ollut enää tarpeen toimeentulon kannalta eikä se lisännyt hyvinvointia. Mitä tehdä tavarallakaan, jos sitä ei ehdi käyttää.

Emme me tarvitse lisää työtä, vaan toimeentuloa ja hyvinvointia. Työ sinänsä ei tuota kumpaakaan. Orjuudessahan on työtä yllin kyllin, mutta ei toimeentuloa eikä hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskuntamme osaa jakaa toimeentuloa sen verran, että kukaan ei menehdy. Mutta onko tämä edes hyvinvointiyhteiskunta, kun tämä yhteiskunta ei osaa jakaa työtä ja hyvinvointia? Samaan aikaan kun toiset eivät saa tai voi tehdä työtä, toiset ovat ylikuormitettuja. Jotkut uupuvat ja sairastuvat. He siirtyvät työtä tekemättömien puolelle, mutta eivät vapaa-ajan hyvinvointiin vaan sairastamaan ja heikolle toimeentulolle. Ja ylikuormitettujen määrä kasvaa.

Työelämää tulee uudistaa keinoilla, jotka lisäävät hyvinvointia, eivät työn määrää tai tarpeetonta toimeentuloa eli turhaa kuluttamista.

En kannata eläkeiän pakollista nostamista enkä työajan pidentämistä. Kannatan työn jakamista ja työn laadun parantamista niin, että ihmiset eivät ainoastaan juuri ja juuri jaksa työssä, vaan voivat nauttia mielekkäästä työstä. Pelkkää määrää mittaavan bruttokansantuotteen (BKT) sijasta tarvitaan elämän laatua ja hyvinvointia mittaava mittari. Työelämään tarvitaan joustavuutta siten, että ihmiset voivat siirtyä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä tarpeensa mukaan, samoin kuin tulee olla mahdollisuus siirtyä eläkkeelle työn vaativuuden ja omien kykyjen puitteissa. Aikaisemmin tai myöhemmin. Nythän keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on 59 vuotta.

Elinkeinoelämä tarvitsee myös joustavuutta, mutta joustovarana ei saa olla suhdanteiden mukaan vaihteleva työttömien määrä. Yhteiskunnan tulee joustaa kokonaisuutena siten, että yksilölle on aina kannattavampaa hakeutua työhön tai yrittäjäksi kuin pudota tukiverkon varaan. Yrityksille tulee olla kannattavampaa pitää ihmiset töissä varautumassa parempaan aikaan kuin menettää työntekijän työpanos irtisanomisen tai lomautuksen kautta. Toimettomana olemisen estäminen on yhteiskunnalle edullisempaa kuin elättää toimeton kansalainen. Siksi yhteiskunnan kannattaa tukea niin yksilöä kuin yritystäkin välttämään työttömyyttä.

Kaiken lähtökohtana tulee siis olla ihmisten hyvinvointi. Työnteko ja toimeentulo ovat vain keinoja hyvinvoinnin saavuttamiseksi ja edistämiseksi, eivät itsetarkoituksia.

Ei uutta ydinvoimasta

Japanin maanjäristyksen 11.3. seurauksena vaurioitui yksi Japanin itärannikon ydinvoimaloista Fukushiman alueella. Voimalan kuusi reaktoria kestivät maanjäristyksen, mutta eivät järistyksen aiheuttamaa hyökyaaltoa. Pysäytettykin ydinvoimala tarvitsee jäähdytyksen toimintaan sähköä. Sitä ei saatu tuhon jälkeen sähköverkosta, ja vesi tuhosi voimalan dieselgeneraattorit.

Jäähdytyksen pysähtyminen johti jäähdytysveden kiehumiseen, kaasujen muodostukseen, räjähdyksiin ja radioaktiivisiin päästöihin. Nyt, lähes kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen voimalalle on saatu sähköä, mutta jäähdytys ei toimi vieläkään. Ihmiset eivät voi mennä kaikkiin reaktorirakennuksiin tarkastamaan, toimiiko jäähdytys, jos sähkö kytketään.

Ydinvoimalaonnettomuus ei ole vielä vaatinut ihmisuhreja ja aineelliset vahingot ovat rajoittuneet itse voimalaitokseen. Sen sijaan vaurioituneesta voimalasta 50 kilometriä sisämaahan sijainneen Sukagawan padon vaurio on vaatinut kolme kuolonuhria ja tuhonnut rakennuksia laajalta alueelta.

Japanin ydinvoimalaonnettomuus ei ole muuttanut toiminnassa tai suunnitelmissa olevia ydinvoimaloita. Fukushiman voimalan puutteet ja riskit olivat tiedossa jo ennen järistystä. Asiantuntijoiden mukaan vahingot ovat jopa vähäisempiä kuin olisi voinut odottaa. Silti maailmalla on reagoitu hätääntyneesti, aivan kuin jokin asia olisi muuttanut ydinvoiman vaarallisemmaksi kuin mitä se oli ennen 11.3.

Maailman reaktio Fukushiman onnettomuuteen osoittaa itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä, teennäisyyttä ja mukavuudenhalua. Ydinvoima on kuluttajille kivaa ja voimayhtiöille tuottavaa liiketoimintaa, kun voidaan sulkea silmät riskeiltä ja käyttää mahdollisimman vähän rahaa voimalaitoksen turvallisuuteen. Onnettomuus tuo hetkeksi esiin ikävät tosiasiat. Mutta aika muuttaa pian tilanteen ennalleen. Niin se teki Tšernobylin kanssa. 25 vuotta katastrofin jälkeen ydinvoima oli taas täysin turvallista ja helppo vaihtoehto ilmastopäästöjen rasittamalle hiilivoimalle.

Joitain viitteitä ydinvoiman todellisesta turvallisuudesta ja kannattavuudesta antavat Olkiluodon ydinvoimalatyömaa ja se, ettei uusia voimaloita nouse USA:ssa. Siellä tuotevastuu lähtee siitä, että myyjä vastaa kaikesta vahingosta. Myyjä ostaa riskivastuun vakuutusyhtiöiltä. Ne arvioivat, minkälaisiin korvauksiin ne joutuvat, jos ydinvoimala räjähtää tänään illalla. Ja vakuutusten hinnat ovat sellaiset, ettei ydinvoima ole ollut kiinnostavaa liiketoimintaa. Liikaa on maksanut myös se, että vahingot olisi estetty.

Suomessa viranomaiset ovat edellyttäneet turvallisuusvaatimusten täyttämistä tiukalla kontrollilla. Rakentaminen on viivästynyt vuosilla ja kustannukset lienevät jo kaksinkertaistuneet. Silti Suomessa vahingonvastuu on ulkoistettu kansalle, toisin kuin USA:ssa. Kun kansan valitsema eduskunta antaa luvan, se hyväksyy, että lupaehtojen yli menevät riskit tulevat kansalaisten kärsittäviksi. Ydinvoimayhtiö ei ole niistä vastuussa, ei korvausvelvollinen eikä se tarvitse niihin vakuutusta.

Kansalaiset voivat ajatella, että kannattaa ottaa vastuu, koska silloin saa halvempaa sähköä. Ei saa. Kukaan ei tarjoa kuluttajalle ydinsähköä, jonka veroton tuotantohinta on 2–5 snt/kWh. Hintatilaston mukaan veroton sähkö maksaa kuluttajalle runsaan 7 snt/kWh. Siitä, että riskin kantaa kansalainen, hyötyy sähkön tuottaja ja myyjä. Siitä huolimatta, että ydinsähköllä on markkinahintaa alentava vaikutus, sillä markkinahinta on kuitenkin aina korkeampi kuin mikään markkinaehtoisen sähköntuotannon kustannus.

Mikä on sitten ydinvoiman vaihtoehto? Vesivoimakin on kokemuksen mukaan vaarallisempaa kuin ydinvoima. Historian suurin voimatuotannon tuho lienee Henan maakunnassa Kiinassa 1975 murtunut pato, jonka tulva tappoi heti 26.000 ihmistä. Ratkaisua ei ehkä pidäkään etsiä sähköntuotannon tekniikasta vaan tuotantoyksikön koosta. Mitä enemmän energiaa kahlitaan yhteen pisteeseen, oli se sitten uraania reaktorissa tai vettä padon takana, sitä suurempi on riski ja sitä vaikeampaa on estää tai edes rajoittaa tuhoa. Hajauttaminen hajauttaa riskin, ja pieni riski on mahdollista hallita. Uusiutuva energiantuotanto on luonnostaan hajautunutta ja toimii taloudellisesti pienissä yksiköissä.

Annetaanko Suomessa lisää ydinvoimalupia? Fukushima ei aiheuta minulle painetta päästä muuttamaan vaalikonevastauksiani. Ei anneta, kun riskit kantaa kuluttaja. Ja vaikka riskit ovat täysin voimayhtiön vastuulla, ydinvoima ei edelleenkään ole uusiutuvaa energiaa. Uudet ydinvoimalat eivät myöskään ehdi valmistua vähentämään kasvihuonepäästöjä. Eivätkä ne korvaa kaikkea muuta sähköntuotantoa, koska ne itse tarvitsevat säätövoimaa ja me tarvitsemme myös lämpöä, joka edellyttää paikallista energiantuotantoa.

Ministeri Soinin hallitus

Suomessa on mielipidemittausten mukaan nyt neljä puoluetta, joilla on noin 20 % kannatus. Suomalaisille on myös kerrottu, mikä ero on mielipidemittauksilla ja vaalituloksella. Esimerkiksi se, että äänestäjät ajattelevat toisin kuin kyselyiden vastaajat ja vaalijärjestelmän rakenteen vuoksi edustajapaikat eivät jakaudu äänimäärien suhteessa. Vaalissa on vaalipiirit ja mielipide saadaan parilta miljoonalta suomalaiselta, kyselyissä vastaajia on pari tuhatta ilman vaalipiirejä.

Turun Sanomat kertoo tänään, mitkä puolueet pääsevät Timo Soinin hallitukseen. Helsingin Sanomat luettelee jo Soinin ministeritkin. Yleisradion Välilevyjä-ohjelmassa lauantaina oli kolme keskisuurta puoluetta. SDP:n kulttuuripolitiikkaa esiteltiin pienten puolueiden joukossa. Välilevyjä-ohjelma ei ole yhtä merkittävä poliittinen media kuin YLE:n politiikan ohjelmat tai johtavat sanomalehdet. Mutta juuri siksi Välilevyjä-ohjelmassa esitetty ajatus on mielenkiintoinen. Muuta kuin politiikkaa käsittelevässä ohjelmassa ei pyritä vaikuttamaan politiikkaan, vaan todetaan, miltä politiikka näyttä.

Media on tekemässä perussuomalaisista ja käytännössä puheenjohtaja Timo Soinista hallituksen muodostajaa. Sitä on, kun pohditaan, kenen kanssa Soini lähtee hallitukseen tai kun selitetään, että perussuomalaisten menestys merkitsee, että puolueen on pakko olla hallituksessa. Aikaisemmin on oltu sitä mieltä, että tämä keskustelu kuuluu käydä vaalien jälkeen.

Medialle Soinin menestys on tietenkin herkkua. Gallupuutisointi olisi tylsää ilman Soinia. Mutta asian käsittely osoittaa minusta sitä, että media on unohtanut roolinsa vähintään yhtä pahasti kuin vanhat puolueet omansa. Puoluekentällä on onneksi ollut aina tilaa politiikkaa korjaaville liikkeille. Oli SMP, Vihreät ja nyt Perussuomalaiset. Mutta missä on vastavoima viidennelle suurelle puolueelle ja hallituksenmuodostajalle, medialle?

Perussuomalaiset ovat minulle pelkästään positiivinen ilmiö. Näen sen ensisijaisesti vastavetona yli kiehuneelle poliittiselle korrektiudelle. Siinä poliitikot eivät enää uskalla puhua mistään, vaikeat asiat yritetään ratkaista vaikenemalla. Päätöksinä syntyy vain konsensuskelpoisia kompromisseja, jotka kaikki tietävät tosiasiassa huonoiksi ratkaisuiksi. Soini on haastanut vanhat puolueet ottamaan kantaa. Se on pelkästään hyvä ja vielä parempi, jos se palauttaa kansalaisten kiinnostusta politiikkaan ja nostaa äänestysvilkkautta.

Vaalikoneissa on kysytty kantaa hallituspuolueisiin. Olen vastannut Keskusta, Kokoomus ja Vihreät. Se ei ole turvallista konservatiivisuutta, vaan analyysini toimivasta hallituspohjasta ja puolueiden poliittisista intresseistä. Ne evät ole sama asia kuin vaaliohjelmien silotellut kieli keskellä kirjoitetut sanavalinnat. Se, ettei listallani ole Perussuomalaiset ei tarkoita, etten hyväksy heitä hallitukseen. Vaan se tarkoittaa sitä, että hallitukseen täytyy koota puolueita, joiden poliittinen tavoite on riittävän yhtenevä. Se on minun realismiani, ei ajatus siitä, mitkä ovat parhaat hallituspuolueet. Sillä parhaat eivät välttämättä pääse sopuun hallitusohjelmasta. Ainakaan julistettuaan joukon kynnysehtoja.

Jos Perussuomalaiset saa vaaleissa saman kannatuksen kuin muutkin suurimmat puolueet, se voi jäädä oppositioon aivan yhtä hyvin kuin suuren kannatuksen SDP on ollut päättyvällä vaalikaudella. Hallitusvastuu on kysymys hallituksen poliittisista tavoitteista. Sellaista hallitusta ei pidä tehdä, joka ei ole tavoitteistaan yksimielinen. Yksimielinen hallitus voi olla vähemmistöhallituskin. Se pärjää, jos se johtaa maata hyvin. Ja myös demokratia toimii, kun välikysymyksiä ei pääse vesittämään puoluekurilla.

Valtionrautatiet viettäisi 149-vuotispäivää, ketä voin onnitella?

Valtionrautatiet viettäisi tänään 149:ttä syntymäpäiväänsä, jos se olisi vielä olemassa. Ei ole, sillä se kuoli 30.6.1995, sinänsä kunnioitettavassa 133 vuoden iässä. 1.7.1995 syntyivät Ratahallintokeskus (kuollut 31.12.2009) ja VR-Yhtymä Oy. Tämän jälkeen rautatieliikennettä hoitava, valtion virastolta nimensä tunnuskirjaimet perinyt osakeyhtiö on järjestellyt itseään, toimintojaan ja nimiään sellaiseen tahtiin, etten yksiselitteistä selvitystä tästä lähihistoriasta ole edes nähnyt.

Rautatieliikenne ei Suomesta ole kuollut, ainakaan vielä. Vaikka rataosia onkin suljettu ja purettu, jätetty liikenteettä ja rataverkon supistussuunnitelmia on tehty. Ja vaikka osakeyhtiöllä ei ole raiteilla talvisin enää kesäkeli, kuten oli virastolla reilusti yli sata vuotta. Ja vaikka ensi kesäksi on luvattu, että raiteilla jatkuu talvikeli. Eli routavaurioiden korjaukseen ei ole varoja, minkä vuoksi junien nopeuksia joudutaan rajoittamaan talven vuoksi myös kesällä.

Kaksi viimeistä talvea junaliikenne on ollut otsikoissa ja asemilla junia odottavien hampaissa. Junavuoroja on peruutettu ja junat ovat kulkeneet myöhässä sekä lyhennettyinä niin, etteivät kaikki ole mahtuneet junaan, jos sellainen on vihdoin tullut. Tilastot täsmällisyydestä ovat surkeat ja todellisuus on ollut vielä surkeampi. Sillä tilastoissa ei lasketa myöhästyneitä ja laiturille jääneitä matkustajia, ainoastaan määräasemalle saapuneita junia.

Samanlaista on ollut palvelu rautatierahdin asiakkaille. Junat tulevat ja menevät miten sattuu. Tuotanto häiriintyy, kun raaka-ainetta ei tule ja valmis tavara ei mahdu enää varastoon. Sopimuksen päättyessä junakonserni poistaa ongelmat sillä, ettei se jätä enää tarjousta kuljetusten jatkumisesta. Ongelmista kärsivän asiakkaan luokse saattaa yllättäen tulla neuvottelemaan junakonsernin myyntimies, joka kauppaa maantiekuljetuksia. Ellei sitten yksityinen autoilija ole ehtinyt jo ennemmin.

Nämä ovat niitä kuuluisia Suomen erityisolosuhteita. Lähes kaikissa muissa Euroopan maissa junaliikenteessä on seurattu aikaa ja yrittämisen vapaus on tuotu raiteille kuten se on maanteillä, vesillä ja ilmassa. Ministeriö selvitti Suomessa junaliikenteen markkinoiden avaamisen hyötyjä, haittoja ja esteitä viime vuonna. Veturimiesten edustaja jätti eriävän mielipiteen, jossa vastusti kaikkea. Puolueet ja eduskunnat ovat olleet samoilla linjoilla. Ne ovat rakastaneet valtionyhtiön monopolia, keskittymistä vain parhaiten tuottavaan toimintaan eli kermankuorintaan, ja valtiontukea omalle yhtiölle, jonka tehtäväksi on annettu tuottaa voittoa.

Valtionrautateiden tehtävä oli tuottaa junaliikennepalveluita. Virasto toimi jopa voitollisesti noin sata vuotta. Sen oli kuitenkin mahdotonta kilpailla liiketaloudellisesti kannattavasti tieliikenteen ja autoilun kanssa, kun teitä sai käyttää ilmaiseksi mutta raiteet piti maksaa itse. Nyt ei valtionyhtiö enää maksa radoista, vaan se ansaitsee niilläkin. Junakonserni myy omistajalleen rakentamis- ja kunnossapitopalveluita, ja tulot lienevät moninkertaiset radan käytöstä suoritettuun ratamaksuun nähden. Eikä valtiolta riitä tarpeeksi rahaa rataverkon ylläpitoon.

Nykytilanne on kestämätön. Kenenkään tehtävä ei ole tuottaa junaliikennepalveluita. Junakonserni toimii kuten yritykset monopoliasemassa toimivat: se minimoi oman toimintansa, koska siten maksimoituu voitto. Se suojautuu kilpailulta romuttamalla kiireesti tarpeettomaksi jäävän junakaluston ja ylläpitää viranomaistoimintojen alihankkijana määräävän asemansa myös palveluissa, joita muutkin toimijat tarvitsevat. Junarahtialalle on ollut pyrkimässä kolme yritystä, mutta byrokratia on estänyt niitä saamasta toimilupaa. Ne eivät vielä edes tiedä, miten vaikeata toiminta VR-Yhtymän kanssa on.

Kenen kuuluisi viettää tänään syntymäpäivää? Tarkkaan ottaen tänään on suomalaisen junaliikenteen syntymäpäivä. Junaliikenteestä vastaa Suomessa Liikenne- ja viestintäministeriön Liikennepolitiikan osasto. Hei Kivimäen Minna, tarjoatko täytekakkua, jos tulen poikkeamaan? Siltä varalta, etten ehti, toivotan synttärionnea kuitenkin, myös ministeri Vehviläiselle!

Kehittyvien kauppakeskusten Suomi?

Ympäristövaliokunta käsitteli maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) muutosta, jolla rajoitetaan kuntien kilpailua kauppakeskusten rakentamisessa. Valiokunnassa hallitus repesi, kun Keskusta oli muutosta vastaan. Erimielisyyttä on selitetty sillä, että lainmuutoksella kokoomusministeri pelaisi vain Helsingin pussiin estämällä kauppakeskusten rakentamisen Helsingin ulkopuolelle.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli, jota aiemmassa MRL:n muutoksessa vielä vahvistettiin siten, ettei valtuustojen kaavapäätöksiä tarvitse enää hyväksyttää missään. Tämän muutoksen logiikka oli siinä, että kaavat ovat kuntien oma asia, joka ei vaikuta kunnan rajojen ulkopuolelle. Kuntien rajojen yli vaikuttavat asiat päätetään maakuntakaavassa, joten kunnan yleis- ja asemakaavoitukseen ei kenenkään tarvitse puuttua.

Lempäälän Ideapark-kauppakeskus mainostaa vähän väliä Hesarissakin, ja karttakuva esittää, miten Ideaparkkiin voi ajaa autolla yhtä hyvin Helsingistä, Turusta ja Jyväskylästä kuin Tampereeltakin, joka sentään on melkein vieressä. Mainos osoittaa, ettei ole kyse yhden kunnan asiasta, kun vaikutusalueena on koko Etelä-Suomi.

Maaseutukunnissa ollaan katkeria siitä, että kunta ei saa menestystä ja työpaikkoja, kun se ei saa antaa rakentaa alueelleen kauppakeskuksia. Tällä tavoin valtio puuttuu kunnan oikeuteen päättää omista asioistaan. Kun kauppakeskus perustuu sadan kilometrin päästä tuleviin asiakkaisiin, se ei ole enää kunnan oma asia. Eikä se silloin kuulu enää kunnan omaan päätösvaltaan.

Kauppakeskus ei myöskään työllistä. Se vain siirtää osan kaupan alan työpaikoista entisistä kaupoista toisaalle. Kokonaisuutena kauppakeskus vähentää kaupan alan työpaikkoja. Sillä kauppakeskuksessa on suhteessa liikevaihtoon vähemmän henkilökuntaa kuin pienissä kaupoissa.

Eikä kauppakeskus tuota hyvinvointia. Elintaso, varakkuus ja elämän laatu eivät lisäänny siitä, että kauppojen määrä lisääntyy. Kuluttajan ostovoima muodostuu toimeentulon, ei kauppojen määrästä. Kun kauppamatka pitenee, ostovoima vähenee.

Keskittäminen on maaseutukuntien uhka. Kauppakeskus on keskittämistä. Yksi kunta voittaa kymmenen muun kustannuksella. Siitä ei synny kehittyvien kuntien vaan kehittyvien kauppakeskusten Suomi.