Jos taas voisi asua vanhusten kanssa yhdessä

Muutama viikko sitten kinattiin ahkerasti, ratkeaako vanhustenhuolto sillä, että on 0,7 laitoshoitajaa per vanhus vai riittääkö vähemmän. Minusta tämä kinastelu oli ällöttävää ja todellisuudelle vierasta. Jyrätään läpi joku numero ja sitten voidaan vanhukset unohtaa laitosten lukittujen ovien taakse.

Myönnän aluksi, että ymmärrän näitä asioita itse nykyään vain siksi, että niistä on tullut omakohtaisia. Ja tämä asia kiinnostaa siksi, että on ollut pakko perehtyä vanhustenhuoltoon omien sukulaisten vuoksi. Mutta samalla totean, että olin kiinnostunut lasten päivähoidosta ja koulunkäynnistä silloin, kun minulla oli lapsia. Enää ei ole, joten eivät myöskään ne asiat kiinnosta eivätkä ole tuttuja. Ja näin on minusta ihan oikein. Totta kai parhaiten asioita ymmärtävät ne, joille asiat ovat ajankohtaisia ja tuttuja. Ja he ovat parhaita myös asioitaan ajamaan.

Mutta palataan vanhuksiin.

Ei pidä kuvitella, että oikea ratkaisu on joko panna vanhukset laitokseen tai pitää heidät kotona. Me tarvitsemme molempia vaihtoehtoja ja kaikkea niiden väliltä. Sillä me vanhenemme eri tavoin. On myös teoriaa kuvitella, että on olemassa joku nolla-pilkku-jotain, joka on oikea numero vanhusten elämän järjestämiseksi. Vanhusten apuna olevan henkilökunnan tarpeeseen vaikuttaa eniten se, miten asiat on käytännössä järjestetty ja mitä sekä miten vanhusten apuna olevat ihmiset osaavat tehdä.

Otanpa esimerkin. Kehnolla palkalla ja ylikuormalla oleva hoitaja ei jaksa kiukuttelevan vanhuksen kanssa. Vanhus ei halua myöntää vaivojaan, eikä suostu apuvälineisiin tai lääkkeisiin. Niinpä vanhuksen mielestä kaikki on koko ajan pielessä, ja häntä pitää auttaa ja taluttaa kaiken aikaa. Kun hoitaja ei jaksa eikä hänellä ole aikaa keskustella ja saada vanhusta ymmärtämään, miten oma elämä olisi helpompaa kun apu kelpaisi, ollaan kierteessä. Apu on aina vain vaikeampaa ja sitä tarvitaan enemmän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla, koska ongelma on laadullinen, ei määrällinen.

Monen vanhuksen kohdalla tämä hoitaja on oma lapsi, joka tekee illalla toisen työpäivän työmatkoineen ja ilman tarvittavaa koulutusta. Palkka on nolla ja ajanpuute tulee siitä, että työpäivän jälkeen on vain muutama tunti. Ja niistä pitäisi olla aikaa omallekin elämälle, tai edes levolle, että jaksaa taas seuraavan päivän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla.

Omassa lapsuudessani toinen isoäitini asui kerrostalon viereisessä asunnossa. Mummi auttoi äitiä lasten kanssa, mutta eli muuten omaa elämäänsä ja omassa työssään käyden. Myöhemmin me lapset olimme maailmalla ja mummi jäi eläkkeelle ja alkoivat vanhuuden vaivat. Apu kulki silloin toisinpäin. Siinä välillä tämä yhteys oli vuosia poikki, sillä rivi- ja omakotitalossa ei ollut mahdollisuutta sukupolviasumiseen, kuten nykyään sanotaan. Ei tosin ollut kovasti tarvettakaan, kun vanhuus ei vielä vaivannut ja me lapset hoidimme itse itsemme.

Kunnan tehtävä on hoitaa myös vanhuksensa, mutta ministerin nollapilkkuseitsämän-ajattelu on kaukana vanhenemisen ymmärtämisestä kokonaisuutena.

Sukupolviasuminen oli menneisyydessä yleinen käytäntö, joka toimi vielä hyvin ensimmäisissä kerrostaloissakin. Niissä asuntoihin oli monta ovea ja pohjaratkaisut olivat joustavia tarjoten yksityisyyttä ja yhdessä oloa tarpeen mukaan. Nyt rakennusteollisuus haluaa sanella kaavamääräyksiä sellaisiksi, että saa rakentaa pelkkiä yksiöitä. Ja niitäkin vain korkeasuhdanteen aikana. Koska silloin myydyillä yksiöillä tehdään parasta mahdollista tulosta.

Mitä jos laki ja asemakaavat sekä rakennusluvat tehtäisiinkin ihmisten ja myös vanhenevien ihmisten tarpeiden mukaan. Kun kerran kaavoituksessa ei voi olla kilpailua, eikä sitä ole kartellisoituneessa rakentamisessa ja sen rahoituksessakaan, luonnollista ja luonnotonta monopolia on vain pakko ohjata yhteisellä päätöksenteolla. Kaupunkilaisille on oltava tarjolla myös joustavia sukupolviasumiseen soveltuvia asumisratkaisuja. Ja kohtuuden nimissä niiden toteutumista voi myös tukea niistä rahoista, joita säästyy laitos- ja sairaalapaikoista.

Sillä kuinkahan moni tietää, mitä tapahtuu vanhukselle, joka ei tule toimeen enää palvelutalossakaan, mutta vanhainkotipaikkaa ei vain ole vapaana? Silloin odotetaan sairaalan sängyssä maaten. Siinä ei kunto pysy saati kohene, vaan usein seuraavaksi osoitteeksi tulee hautuumaa.