perjantai 19. lokakuuta 2012

Jos taas voisi asua vanhusten kanssa yhdessä

Muutama viikko sitten kinattiin ahkerasti, ratkeaako vanhustenhuolto sillä, että on 0,7 laitoshoitajaa per vanhus vai riittääkö vähemmän. Minusta tämä kinastelu oli ällöttävää ja todellisuudelle vierasta. Jyrätään läpi joku numero ja sitten voidaan vanhukset unohtaa laitosten lukittujen ovien taakse.

Myönnän aluksi, että ymmärrän näitä asioita itse nykyään vain siksi, että niistä on tullut omakohtaisia. Ja tämä asia kiinnostaa siksi, että on ollut pakko perehtyä vanhustenhuoltoon omien sukulaisten vuoksi. Mutta samalla totean, että olin kiinnostunut lasten päivähoidosta ja koulunkäynnistä silloin, kun minulla oli lapsia. Enää ei ole, joten eivät myöskään ne asiat kiinnosta eivätkä ole tuttuja. Ja näin on minusta ihan oikein. Totta kai parhaiten asioita ymmärtävät ne, joille asiat ovat ajankohtaisia ja tuttuja. Ja he ovat parhaita myös asioitaan ajamaan.

Mutta palataan vanhuksiin.

Ei pidä kuvitella, että oikea ratkaisu on joko panna vanhukset laitokseen tai pitää heidät kotona. Me tarvitsemme molempia vaihtoehtoja ja kaikkea niiden väliltä. Sillä me vanhenemme eri tavoin. On myös teoriaa kuvitella, että on olemassa joku nolla-pilkku-jotain, joka on oikea numero vanhusten elämän järjestämiseksi. Vanhusten apuna olevan henkilökunnan tarpeeseen vaikuttaa eniten se, miten asiat on käytännössä järjestetty ja mitä sekä miten vanhusten apuna olevat ihmiset osaavat tehdä.

Otanpa esimerkin. Kehnolla palkalla ja ylikuormalla oleva hoitaja ei jaksa kiukuttelevan vanhuksen kanssa. Vanhus ei halua myöntää vaivojaan, eikä suostu apuvälineisiin tai lääkkeisiin. Niinpä vanhuksen mielestä kaikki on koko ajan pielessä, ja häntä pitää auttaa ja taluttaa kaiken aikaa. Kun hoitaja ei jaksa eikä hänellä ole aikaa keskustella ja saada vanhusta ymmärtämään, miten oma elämä olisi helpompaa kun apu kelpaisi, ollaan kierteessä. Apu on aina vain vaikeampaa ja sitä tarvitaan enemmän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla, koska ongelma on laadullinen, ei määrällinen.

Monen vanhuksen kohdalla tämä hoitaja on oma lapsi, joka tekee illalla toisen työpäivän työmatkoineen ja ilman tarvittavaa koulutusta. Palkka on nolla ja ajanpuute tulee siitä, että työpäivän jälkeen on vain muutama tunti. Ja niistä pitäisi olla aikaa omallekin elämälle, tai edes levolle, että jaksaa taas seuraavan päivän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla.

Omassa lapsuudessani toinen isoäitini asui kerrostalon viereisessä asunnossa. Mummi auttoi äitiä lasten kanssa, mutta eli muuten omaa elämäänsä ja omassa työssään käyden. Myöhemmin me lapset olimme maailmalla ja mummi jäi eläkkeelle ja alkoivat vanhuuden vaivat. Apu kulki silloin toisinpäin. Siinä välillä tämä yhteys oli vuosia poikki, sillä rivi- ja omakotitalossa ei ollut mahdollisuutta sukupolviasumiseen, kuten nykyään sanotaan. Ei tosin ollut kovasti tarvettakaan, kun vanhuus ei vielä vaivannut ja me lapset hoidimme itse itsemme.

Kunnan tehtävä on hoitaa myös vanhuksensa, mutta ministerin nollapilkkuseitsämän-ajattelu on kaukana vanhenemisen ymmärtämisestä kokonaisuutena.

Sukupolviasuminen oli menneisyydessä yleinen käytäntö, joka toimi vielä hyvin ensimmäisissä kerrostaloissakin. Niissä asuntoihin oli monta ovea ja pohjaratkaisut olivat joustavia tarjoten yksityisyyttä ja yhdessä oloa tarpeen mukaan. Nyt rakennusteollisuus haluaa sanella kaavamääräyksiä sellaisiksi, että saa rakentaa pelkkiä yksiöitä. Ja niitäkin vain korkeasuhdanteen aikana. Koska silloin myydyillä yksiöillä tehdään parasta mahdollista tulosta.

Mitä jos laki ja asemakaavat sekä rakennusluvat tehtäisiinkin ihmisten ja myös vanhenevien ihmisten tarpeiden mukaan. Kun kerran kaavoituksessa ei voi olla kilpailua, eikä sitä ole kartellisoituneessa rakentamisessa ja sen rahoituksessakaan, luonnollista ja luonnotonta monopolia on vain pakko ohjata yhteisellä päätöksenteolla. Kaupunkilaisille on oltava tarjolla myös joustavia sukupolviasumiseen soveltuvia asumisratkaisuja. Ja kohtuuden nimissä niiden toteutumista voi myös tukea niistä rahoista, joita säästyy laitos- ja sairaalapaikoista.

Sillä kuinkahan moni tietää, mitä tapahtuu vanhukselle, joka ei tule toimeen enää palvelutalossakaan, mutta vanhainkotipaikkaa ei vain ole vapaana? Silloin odotetaan sairaalan sängyssä maaten. Siinä ei kunto pysy saati kohene, vaan usein seuraavaksi osoitteeksi tulee hautuumaa.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Ruuhkia voi vielä lisätä?


Viime päivinä on kerrottu, että Helsingissä on Euroopan pienimmät ruuhkat. Olemme vasta 48. sijalla. Hävettävää!

Media on kertonut navigaattorivalmistaja TomTomin keräämistä tiedoista. Navigaattorin pitää tietää, kauanko sen ehdottamaan matkaan kuluu aikaa. Osa TomTomin navigaattoreista kerää tietoa navigaattoria kuljettavien autojen nopeudesta ja sijainnista. Näin selviää, milloin tiet ja kadut ovat ruuhkautuneet. TomTomin raportti löytyy täältä.

Mutta mitä tästä tiedosta pitäisi ajatella?

Onko niin, että puheet autoilun rajoittamisesta ovat nyt hölynpölyä. Eihän Helsingissä ole mitään ruuhkia! Niinpä autoilun lisäämiseksi voidaan aivan hyvin rakentaa keskustatunneli ja lisää parkkiluolia. Joukkoliikenteeseen on turha panna rahaa, Raidejokeri ja Laajasalon ratikkasilta voidaan unohtaa.

Vai onko niin, että meillä on maailman paras joukkoliikenne, joka pitää ruuhkat poissa. Lisää metrotunneleita ja Pisaratunneli, jotta saadaan loputkin bussit ja ratikat pois autoja ruuhkauttamasta! Tämän vuoksi vasemmisto 1950-luvulla metron rakentamista ehdotti: tekemään tilaa autoille.

Ja onneksi Helsingissä ei ole kävelykeskustaa! Miten paljon se lisäisikään ruuhkia, jos keskustassa olisi katuja, joille ei voi ajaa autoja jonottamaan liikennevaloihin. Siitä vasta ruuhkia syntyy.

Kaikki edellä olevat väittämät ovat vääriä. Tilasto ei anna mitään tukea sille, että mikään edellä sanottu johtaisi ruuhkien vähenemiseen. Kun tutkitut 59 kaupunkia pannaan ruuhkaindeksin mukaiseen järjestykseen havaitaan, että ruuhkautuminen ei liity kaupungin tai seudun asukasmäärään, asukastiheyteen (kuva alla) tai siihen, onko kaupungissa raitiotie, metro, keskustatunneli tai kävelykeskusta.

TomTomin tilaston 59 kaupunkia. Vasemmalla ruuhkaisin, oikealla ruuhkattomin. Sininen on asukasmäärä, punainen asukastiheys.

On ylipäätään väärin, että TomTomin tilasto uutisoidaan niin päin, että Helsinki on 48 sijalla. Sillä siitä syntyy ajatus, että Helsinki on jotenkin huono. Helsingin pitäisi pyrkiä ykkössijalle, ainakin sitä kohti. Oikein esitettynä Helsinki on sijalla 10 autoilun ruuhkattomuudessa. Sitä luulisi autoilijoidenkin tavoittelevan, eikä autojen ja ruuhkien lisäämistä.

Ruuhkat eivät tietenkään ole hyvä asia, mutta ruuhkalle ei ole yksinkertaista selitystä. Ruuhkassa autoja on liikaa siihen nähden, miten paljon tie, katu tai risteys kykenevät autoja välittämään. Siihen, miksi autoja on liikaa, on erittäin monia syitä lähtien siitä, miten ruuhkaista liikennettä autoilijat sietävät ennen kuin pohtivat muuta kulkutapaa. Ainoa varma tapa välttää ruuhka on sulkea katu autoilta. Tällöin on liikkumiseen tietenkin oltava jokin muu keino kuin auto.

TomTomin tilastot ovat mielenkiintoisia, mutta ne eivät valitettavasti kerro sitä, miksi ruuhkat ovat toisissa kaupungeissa pahempia kuin toisissa. Yhden merkittävän havainnon tilastosta voi kuitenkin tehdä. Parhaiden eli ruuhkattomimpien kymmenen kaupungin joukossa on seitsemän espanjalaista kaupunkia. Ne ovat hyvin eri kokoisia ja erilaisia joukkoliikenteensä osalta. Mutta Espanjassa on jotain, mikä vähentää kaupunkien ruuhkautumista.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Jos kaupunkia suunnitellaan autoilun perustalta, silloin ollaan ruuhkautumisen tiellä. Autojen ruuhkia voi olla vain siellä, missä on autoja. Ja mitä enemmän autoja on, sitä enemmän voi olla ruuhkia. Tämä on puhtaasti kaupunki- ja liikennesuunnittelun valinta, jonka tekevät viime kädessä kaupunkilaisten valitsemat valtuutetut. Itse kannatan kaupungin suunnittelua ihmisille, ei autoille.