Tämä asuinympäristö polkee autoilijoiden perusoikeuksia, koska tässä on oikeus autottomuuteen. |
Helsingin Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistö kirjoitti Hesarin mielipidesivulla 28.3. oikeudesta autoiluun:
”Kokoomus tahtoo, että auton omistaminen ja käyttö on mahdollista kaikilla asuinalueilla.”
Miltä kuulostaisi, jos Suomessa olisikin laki, jossa lukee näin:
”Tässä laissa säädetään toimenpiteistä, joilla ehkäistään auton käytön kasvua, edistetään autojen käytön vähentämistä ja suojellaan väestöä autojen aiheuttamille haitoille altistumiselta.
Lain tavoitteena on autoilusta ihmisille ja elinympäristölle aiheutuvien haitallisten vaikutusten ja riippuvuutta aiheuttavan auton käytön loppuminen.”
Toisaalta, miltä kuulostaisi, jos jonkin helsinkiläisen valtuustoryhmän puheenjohtaja kirjoittaisi näin:
”Puolueemme tahtoo, että tupakointi on mahdollista kaikissa julkisissa tiloissa.”
Perusteluna tälle voisi esittää, että tupakoinnin rajoittaminen on yksilön vapauden rajoittamista, joka on vastoin perusoikeuksia.
Tupakoinnin osalta keskustelu tupakointioikeudesta on käyty jo 1970-luvulla. Silloin säädettiin tupakkalaki, joka tuli voimaan 13.8.1976. Tupakkalain vastustaminen nojautui samanlaiseen argumentointiin kuin Männistön ja monien muiden vaatimukset ja puheet oikeudesta autoiluun. Yllä kirjoittamani kuviteltu lakiteksti on mukaelma tupakkalain ensimmäisestä pykälästä, ja olen siinä soveltanut tupakkalain säätämisen perusteita autoiluun.
Tupakkalain ja tupakoinnin rajoittamisen lähtökohta on myös ja nimenomaan perusoikeus. Eli oikeus olla altistumatta tupakoinnin haitoille. Laki ei kiellä tupakoinnin haitoille altistumista, jos yksilö sitä itse haluaa. Laki ei olekaan lopettanut tupakointia eikä tupakkateollisuutta ja siihen liittyvää elinkeinotoimintaa. Ei edes kaikkia tupakoinnin haittoja, kuten yleisten tilojen sotkemista tumpeilla ja mälliroiskeilla. Mutta niille, jotka eivät halua hengittää tupakansavua, savuton elämä on tullut mahdolliseksi muuallakin kuin vain omassa kodissa.
Yhteiskuntamme perustuu oikeudenmukaisuuden periaatteeseen. Oikeudenmukaisuutta pohtineen filosofin John Rawlsin mukaan yksilöllä tulee olla perusvapauksia niin paljon, kuin on mahdollista suhteessa muiden kansalaisten perusvapauksiin. Ei siis voi olla perusvapautta, joka polkee toisen perusvapautta.
Männistö asettaa lauseellaan yksien perusvapaudet toisten perusvapauksien edelle. Miksi näin pitäisi olla? Viimeaikaisen kehityksen valossa näyttää siltä, että autoilun suosio on menettämässä asemaansa. Nuoret eivät enää halua ajokorttia ja autoa kuten ennen, edes Saksassa. Männistö kirjoitti lauseensa keskusteluun Helsingin keskustan asukaspysäköinnistä. Miksi vähemmistön – 40 % keskustan asukkaista omistaa auton – perusvapauden pitäisi mennä enemmistön edelle, ja keskustan liikennejärjestelyt pitää suunnitella maksimaalisen autoilun ja pysäköinnin perusteella? Näin on tähän asti tehty.
Autoilun suosiminen Helsingissä ja Suomessa ei ole luonnollista yhteiskunnan kehitystä vaan määrätietoisen toiminnan tulos. Autoilukulttuuri tuotiin Suomeen USA:sta 1960-luvulla ja kaupunkisuunnittelu alistettiin autoilun suunnittelulle. Asiasta ei kysytty Saksan Freiburgin kaupungin tapaan kansalaisilta, vaan autoilun edistämisestä ja suosimisesta päätti elinkeinoelämä, erityisesti rakennusteollisuus ja kaupan ala, joille autoilun yleistyminen oli liiketoiminnalle eduksi.
Osallisia autoilun edistämiseen olivat toki kansalaisetkin. Autoilun haitoista ei tiedetty eikä niistä kerrottu. Sen sijaan amerikkalaisuutta ihannoitiin ja auto koettiin sekä vapauden että vaurauden symbolina, jota tavoiteltiin oman vaurauden ja vapauden osoittamiseksi ympäristölle.
Autoilussa ja oikeudenmukaisuudessa ei ole kysymys vain oikeudesta autoiluun, vaan myös oikeudesta autottomuuteen. Männistön vaatimus oikeudesta autoiluun kaikkialla on yksinkertaisesti epäoikeudenmukainen ja kansalaisten perusoikeuksia polkeva ja rajaava. Ei ole mitään perustetta sille, ettei saisi olla asuinalueita, joilla voi elää omistamatta ja käyttämättä autoa. Autoilijan ei tarvitse tällaiselle asuinalueelle tulla asumaan, aivan samoin kuin tupakoimattoman ei ole pakko mennä istumaan tupakkahuoneeseen vaatimaan, ettei siellä saa tupakoida.
Tupakoinnin terrori ei loppunut vapaaehtoisuudella. Ehkä siksi, että tupakoinnin rajoittamista vastaan oli liian suuria ja voimakkaita henkisiä ja taloudellisia intressejä. Tarvittiin tupakkalaki, joka pian 40 vuoden aikana on muuttanut myös asenteet niin, ettei lakia ehkä enää tarvita. Ehdotankin siksi, että mm. useiden valtiollisten ja kunnallisten periaateohjelmien ja strategioiden toimeenpanemiseksi ja niiden tavoitteiden täyttämiseksi säädetään autoilulaki. Sen ensimmäisen pykälän olen tähän jo kirjoittanut. Voin osallistua myös jatkotyöhön.