Miksi joukkoliikenne on niin hidasta

Facebookissa oli kysymys siitä, miksi matka Vuosaaresta Töölöön kestää tunnin joukkoliikenteellä. Joten pitäisikö vaihtaa autoon? Tiedän itsekin käytännön elämästä, että näinhän asia Helsingissä on. Hyvä nyrkkisääntö on, että joukkoliikenteellä matka kestää noin kolme kertaa niin kauan kuin autolla. Näin ei olisi pakko olla.

Jos kaupungissa pääsee autolla nopeasti mutta joukkoliikenteellä ei, katuverkko on suunniteltu hyvin ja joukkoliikenneverkko huonosti. Eikä tätä ole vaikea havaita Helsingissä. Nopeiden pääkatujen verkko on hyvin kattava kaikkiin suuntiin, nopeiden joukkoliikenneyhteyksien verkko ei ole edes verkko.

Alla olevissa kuvissa ovat rinnakkain autoilun nopeiden väylien verkko ja nopeat joukkoliikennereitit. Molempien kuvien väylillä pääsee hyvin vähintään 30 km/h keskinopeuteen. Itäkeskuksen kohdalla on kummassakin kuvassa piste, joka kuvaa 6 minuutin kävelymatkaa. Harmaa ympyrä kuvaa aluetta, jolla samassa ajassa pääsee itäkeskukseen autolla.

Kuvista on helppo nähdä, miksi autolla pääsee kohtuullisen nopeasti kaikkialle, joukkoliikenteellä vain Helsingin keskustaan. Nopeiden teiden verkko on kaikkialla lähellä autoilijaa. Yhtä lähellä nopeata joukkoliikenneverkkoa ovat vain pienet mustan täplän kokoiset asemien lähialueet. Tällaisella liikenneverkkosuunnittelulla autoilu tulee aina pysymään ylivoimaisena joukkoliikenteeseen nähden.

Sen lisäksi, että joukkoliikenteellä ei ole kattavaa verkkoa, autoilussa on yleisesti käytössä 1,5 minuutin vuoroväli. Vain poikkeustapauksissa liikennevalojen aiheuttama vuoroväli on 2 minuuttia. Joukkoliikenteessä tavallinen vuoroväli muualla kuin kuvan nopeilla väylillä on 15–20 minuuttia – siis 10-kertainen autoiluun nähden.

Lyhyen vuorovälin autoilussa ei ole vaihtoja. Pitkien vuorovälien joukkoliikennejärjestelmä on tietoisesti ja tarkoituksella rakennettu vaihtamiseen perustuvaksi. Kuitenkin vaihdot on tehty huonosti niin, että vaihtamiseen hukataan varmasti aikaa ainakin 5 minuuttia, usein lähes vuoroväli. Ja se vielä kahdesti monilla matkoilla.

Sinisellä esitettyä Jokeribussia lukuun ottamatta muut nopeat joukkoliikenneyhteydet on tehty sellaisella tekniikalla, ettei sillä edes voi muodostaa verkkoa suhteessa kohtuullisiin kävelyetäisyyksiin. Autot kääntyvät 90 astetta toistensa kanssa ristikkäisillä pääkaduilla eli verkon kaikissa risteyksissä. Junat ja metrot eivät tätä tee, kun kaarresäde on 1/2 kilometriä.

Vallitsevassa joukkoliikenneparadigmassa eli joukkoliikenteen yleisesti hyväksytyssä periaatteessa joukkoliikenteen ei ole edes mahdollista olla koskaan kilpailukykyinen autoilun kanssa. Tämä ei johdu siitä, että paradigman mukaan metro on hyvä asia, vaan siitä, että helsinkiläinen metro on tehty väärin teknisin ratkaisuin. Se on liian iso, eikä sitä voi rakentaa katuympäristön osaksi. Eikä tämä ole ollut vahinko, vaan näin tehtiin tarkoituksella, koska 1960-luvulla suuri oli kaunista. Silloin haluttiin maailman suurin metro, jonka tarkoitus oli tehdä autoille tilaa kaduille.

Helsinkiläisessä liikennesuunnittelussa vallitsee edelleen 1960-lukulainen henki. Sen mukaan autoilun tulee olla sujuvaa ja kaupunkisuunnittelussa liikenteen lähtökohta on, että jokaisen on voitava liikkua autolla. Kadut, pysäköintipaikat ja päätieverkko suunnitellaan ja mitoitetaan tämän mukaan. Joukkoliikenne on ylimääräinen lisä, jonka tulee sopeutua autoilun vaatimuksiin. Tämä koskee sekä liikenneverkon rakennetta, rahoitusta että käytännön liikennetilanteita. Joukkoliikenne ei saa haitata autoilua.

Autoiluun perustuva kaupunkisuunnittelu johtaa siihen, että kaupunkia ei voida suunnitella ja rakentaa siten, että saataisiin käytetyksi hyväksi joukkoliikenteen tarjoamat edut ja mahdollisuudet.

Kun ei voida suunnitella siten, että haluttu osa henkilöliikenteestä osoitetaan joukkoliikenteeseen, ei saada säästöjä pysäköintipaikkojen vähenemisestä ja autoilun katutilan supistumisesta. Niinpä joukkoliikenne näyttää aina ylimääräiseltä kustannukselta täydellisen autoilun kustannusten lisäksi. Siksi joukkoliikennehankkeilta vaaditaan kannattavuuslaskelmia toisin kuin autoilulta, jonka kustannuksia pidetään välttämättöminä.

Liikkuminen joukkoliikenteellä voi olla nopeampaa kuin autolla, jos niin tahdotaan. Kantakaupungin maankäytön tehokkuudella kaikki eivät kuitenkaan voi liikkua autolla, joukkoliikenteellä voivat. Autoilun asettaminen joukkoliikenteen edelle on siksi umpikuja. Kaiken sujuvan autoilun edellytys Helsingissä on joukkoliikenne. Olisi vihdoin hyvä ymmärtää tämä ja korjata vallitseva paradigma.

Jos taas voisi asua vanhusten kanssa yhdessä

Muutama viikko sitten kinattiin ahkerasti, ratkeaako vanhustenhuolto sillä, että on 0,7 laitoshoitajaa per vanhus vai riittääkö vähemmän. Minusta tämä kinastelu oli ällöttävää ja todellisuudelle vierasta. Jyrätään läpi joku numero ja sitten voidaan vanhukset unohtaa laitosten lukittujen ovien taakse.

Myönnän aluksi, että ymmärrän näitä asioita itse nykyään vain siksi, että niistä on tullut omakohtaisia. Ja tämä asia kiinnostaa siksi, että on ollut pakko perehtyä vanhustenhuoltoon omien sukulaisten vuoksi. Mutta samalla totean, että olin kiinnostunut lasten päivähoidosta ja koulunkäynnistä silloin, kun minulla oli lapsia. Enää ei ole, joten eivät myöskään ne asiat kiinnosta eivätkä ole tuttuja. Ja näin on minusta ihan oikein. Totta kai parhaiten asioita ymmärtävät ne, joille asiat ovat ajankohtaisia ja tuttuja. Ja he ovat parhaita myös asioitaan ajamaan.

Mutta palataan vanhuksiin.

Ei pidä kuvitella, että oikea ratkaisu on joko panna vanhukset laitokseen tai pitää heidät kotona. Me tarvitsemme molempia vaihtoehtoja ja kaikkea niiden väliltä. Sillä me vanhenemme eri tavoin. On myös teoriaa kuvitella, että on olemassa joku nolla-pilkku-jotain, joka on oikea numero vanhusten elämän järjestämiseksi. Vanhusten apuna olevan henkilökunnan tarpeeseen vaikuttaa eniten se, miten asiat on käytännössä järjestetty ja mitä sekä miten vanhusten apuna olevat ihmiset osaavat tehdä.

Otanpa esimerkin. Kehnolla palkalla ja ylikuormalla oleva hoitaja ei jaksa kiukuttelevan vanhuksen kanssa. Vanhus ei halua myöntää vaivojaan, eikä suostu apuvälineisiin tai lääkkeisiin. Niinpä vanhuksen mielestä kaikki on koko ajan pielessä, ja häntä pitää auttaa ja taluttaa kaiken aikaa. Kun hoitaja ei jaksa eikä hänellä ole aikaa keskustella ja saada vanhusta ymmärtämään, miten oma elämä olisi helpompaa kun apu kelpaisi, ollaan kierteessä. Apu on aina vain vaikeampaa ja sitä tarvitaan enemmän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla, koska ongelma on laadullinen, ei määrällinen.

Monen vanhuksen kohdalla tämä hoitaja on oma lapsi, joka tekee illalla toisen työpäivän työmatkoineen ja ilman tarvittavaa koulutusta. Palkka on nolla ja ajanpuute tulee siitä, että työpäivän jälkeen on vain muutama tunti. Ja niistä pitäisi olla aikaa omallekin elämälle, tai edes levolle, että jaksaa taas seuraavan päivän. Ei ratkea ministerin nollapilkkuseiskalla.

Omassa lapsuudessani toinen isoäitini asui kerrostalon viereisessä asunnossa. Mummi auttoi äitiä lasten kanssa, mutta eli muuten omaa elämäänsä ja omassa työssään käyden. Myöhemmin me lapset olimme maailmalla ja mummi jäi eläkkeelle ja alkoivat vanhuuden vaivat. Apu kulki silloin toisinpäin. Siinä välillä tämä yhteys oli vuosia poikki, sillä rivi- ja omakotitalossa ei ollut mahdollisuutta sukupolviasumiseen, kuten nykyään sanotaan. Ei tosin ollut kovasti tarvettakaan, kun vanhuus ei vielä vaivannut ja me lapset hoidimme itse itsemme.

Kunnan tehtävä on hoitaa myös vanhuksensa, mutta ministerin nollapilkkuseitsämän-ajattelu on kaukana vanhenemisen ymmärtämisestä kokonaisuutena.

Sukupolviasuminen oli menneisyydessä yleinen käytäntö, joka toimi vielä hyvin ensimmäisissä kerrostaloissakin. Niissä asuntoihin oli monta ovea ja pohjaratkaisut olivat joustavia tarjoten yksityisyyttä ja yhdessä oloa tarpeen mukaan. Nyt rakennusteollisuus haluaa sanella kaavamääräyksiä sellaisiksi, että saa rakentaa pelkkiä yksiöitä. Ja niitäkin vain korkeasuhdanteen aikana. Koska silloin myydyillä yksiöillä tehdään parasta mahdollista tulosta.

Mitä jos laki ja asemakaavat sekä rakennusluvat tehtäisiinkin ihmisten ja myös vanhenevien ihmisten tarpeiden mukaan. Kun kerran kaavoituksessa ei voi olla kilpailua, eikä sitä ole kartellisoituneessa rakentamisessa ja sen rahoituksessakaan, luonnollista ja luonnotonta monopolia on vain pakko ohjata yhteisellä päätöksenteolla. Kaupunkilaisille on oltava tarjolla myös joustavia sukupolviasumiseen soveltuvia asumisratkaisuja. Ja kohtuuden nimissä niiden toteutumista voi myös tukea niistä rahoista, joita säästyy laitos- ja sairaalapaikoista.

Sillä kuinkahan moni tietää, mitä tapahtuu vanhukselle, joka ei tule toimeen enää palvelutalossakaan, mutta vanhainkotipaikkaa ei vain ole vapaana? Silloin odotetaan sairaalan sängyssä maaten. Siinä ei kunto pysy saati kohene, vaan usein seuraavaksi osoitteeksi tulee hautuumaa.

Ruuhkia voi vielä lisätä?

Viime päivinä on kerrottu, että Helsingissä on Euroopan pienimmät ruuhkat. Olemme vasta 48. sijalla. Hävettävää!

Media on kertonut navigaattorivalmistaja TomTomin keräämistä tiedoista. Navigaattorin pitää tietää, kauanko sen ehdottamaan matkaan kuluu aikaa. Osa TomTomin navigaattoreista kerää tietoa navigaattoria kuljettavien autojen nopeudesta ja sijainnista. Näin selviää, milloin tiet ja kadut ovat ruuhkautuneet. TomTomin raportti löytyy täältä.

Mutta mitä tästä tiedosta pitäisi ajatella?

Onko niin, että puheet autoilun rajoittamisesta ovat nyt hölynpölyä. Eihän Helsingissä ole mitään ruuhkia! Niinpä autoilun lisäämiseksi voidaan aivan hyvin rakentaa keskustatunneli ja lisää parkkiluolia. Joukkoliikenteeseen on turha panna rahaa, Raidejokeri ja Laajasalon ratikkasilta voidaan unohtaa.

Vai onko niin, että meillä on maailman paras joukkoliikenne, joka pitää ruuhkat poissa. Lisää metrotunneleita ja Pisaratunneli, jotta saadaan loputkin bussit ja ratikat pois autoja ruuhkauttamasta! Tämän vuoksi vasemmisto 1950-luvulla metron rakentamista ehdotti: tekemään tilaa autoille.

Ja onneksi Helsingissä ei ole kävelykeskustaa! Miten paljon se lisäisikään ruuhkia, jos keskustassa olisi katuja, joille ei voi ajaa autoja jonottamaan liikennevaloihin. Siitä vasta ruuhkia syntyy.

Kaikki edellä olevat väittämät ovat vääriä. Tilasto ei anna mitään tukea sille, että mikään edellä sanottu johtaisi ruuhkien vähenemiseen. Kun tutkitut 59 kaupunkia pannaan ruuhkaindeksin mukaiseen järjestykseen havaitaan, että ruuhkautuminen ei liity kaupungin tai seudun asukasmäärään, asukastiheyteen (kuva alla) tai siihen, onko kaupungissa raitiotie, metro, keskustatunneli tai kävelykeskusta.

TomTomin tilaston 59 kaupunkia. Vasemmalla ruuhkaisin, oikealla ruuhkattomin. Sininen on asukasmäärä, punainen asukastiheys.

On ylipäätään väärin, että TomTomin tilasto uutisoidaan niin päin, että Helsinki on 48 sijalla. Sillä siitä syntyy ajatus, että Helsinki on jotenkin huono. Helsingin pitäisi pyrkiä ykkössijalle, ainakin sitä kohti. Oikein esitettynä Helsinki on sijalla 10 autoilun ruuhkattomuudessa. Sitä luulisi autoilijoidenkin tavoittelevan, eikä autojen ja ruuhkien lisäämistä.

Ruuhkat eivät tietenkään ole hyvä asia, mutta ruuhkalle ei ole yksinkertaista selitystä. Ruuhkassa autoja on liikaa siihen nähden, miten paljon tie, katu tai risteys kykenevät autoja välittämään. Siihen, miksi autoja on liikaa, on erittäin monia syitä lähtien siitä, miten ruuhkaista liikennettä autoilijat sietävät ennen kuin pohtivat muuta kulkutapaa. Ainoa varma tapa välttää ruuhka on sulkea katu autoilta. Tällöin on liikkumiseen tietenkin oltava jokin muu keino kuin auto.

TomTomin tilastot ovat mielenkiintoisia, mutta ne eivät valitettavasti kerro sitä, miksi ruuhkat ovat toisissa kaupungeissa pahempia kuin toisissa. Yhden merkittävän havainnon tilastosta voi kuitenkin tehdä. Parhaiden eli ruuhkattomimpien kymmenen kaupungin joukossa on seitsemän espanjalaista kaupunkia. Ne ovat hyvin eri kokoisia ja erilaisia joukkoliikenteensä osalta. Mutta Espanjassa on jotain, mikä vähentää kaupunkien ruuhkautumista.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Jos kaupunkia suunnitellaan autoilun perustalta, silloin ollaan ruuhkautumisen tiellä. Autojen ruuhkia voi olla vain siellä, missä on autoja. Ja mitä enemmän autoja on, sitä enemmän voi olla ruuhkia. Tämä on puhtaasti kaupunki- ja liikennesuunnittelun valinta, jonka tekevät viime kädessä kaupunkilaisten valitsemat valtuutetut. Itse kannatan kaupungin suunnittelua ihmisille, ei autoille.

Rautatiet Suomessa 150 vuotta

Tänään on suomalaisen rautatieliikenteen syntymäpäivä. 17.3.1862 alkoi aikataulunmukainen junaliikenne Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Suomi ei ollut ensimmäisiä rautatiemaita, mutta aloitettaessa Suomen rautatiet olivat varsin kehittyneitä. Ensimmäiset veturit oli suunniteltu tuohon aikaan huimalle 80 kilometriä tunnissa nopeudelle. Tuollaista vauhtia junat eivät silloin kulkeneet, sillä matka Hämeenlinnaan kesti monta tuntia aikansa suurnopeusjunasta huolimatta.

Rautatiet olivat huipputekniikkaa koko 1800-luvun ja pitkälle 1900-luvun alkupuolellekin, kunnes tulivat sähkötekniikka, autoteollisuus ja lentokoneet. Mutta mikään ei liene muuttanut ja kehittänyt Suomeakaan kuten rautatiet, joka oli etäisyyksien, kuljetuksien ja matkustamisen vallankumous. Rautatie moninkertaisti liikkumisen nopeuden ja vapautti kaupungit kävelyetäisyyden rajoituksesta. Koskaan aikaisemmin ei oltu voitu kulkea ja kuljettaa mitään niin nopeasti ja niin paljon kuin rautateillä.

Ilman rautateitä ei olisi voinut tulla teollista vallankumousta. Rautatiet laajensivat tuottajien ja myyjien markkinat niin pitkälle kuin kiskot veivät. Teollisuuslaitokset pääsivät kasvamaan ilman työvoiman määrän kahleita. Työntekijöitä ei enää tarvinnut asuttaa tehtaan ympärillä, vaan töihin saattoi junalla matkustaa kilometrien päästä.

Rautateiden syntymäpäivä on tänään harmaa ja kolea. Suomen Valtionrautateiden perillinen, VR-Yhtymä Oy, on lehdistön otsikoissa, mutta ei juhlavuotensa vaan johtajiensa bonusjärjestelyjen, työntekijöidensä vakoilun ja kyseenalaisten henkilörekisterien vuoksi. Nämä kohut ovat toki syntyneet lyhyemmässä ajassa kuin juhlavuoden valmistelu, joten ei vaatimaton juhlinta näistä johdu. Kyse on asenteista, ymmärryksestä ja kiinnostuksesta jo pidemmältä ajalta.

Valitettavasti en pidä yllätyksenä sitä, että tänään juhlapäivänä ei ole mitään sellaista, millä tavalla muualla maailmassa on rautateiden 150-vuotista taivalta juhlittu. Poliitikot ja heidän valitsemansa virkamiehet ovat asettaneet yhtiömuotoisen rautatielaitoksen tavoitteeksi rahallisen voiton, ei rautatieliikennepalveluiden tuottamisen. Yhtiön johdon taustojen perusteella on pääteltävissä, ettei junayhtiön johdolla juurikaan ole kiinnostusta yhtiön ydintoimintaan, junaliikenteeseen. Firma näyttää kasvavan maantieliikenteessä samalla kun toiminta junapuolella supistuu.

Kun olin lapsi, VR mainosti lauseella ”Raiteilla on aina kesäkeli”. Se ei ollut tyhjää huutamista, vaan kovina talvina junat olivat liikkeellä viimeisinä eivätkä pettäneet tyystin koskaan. Kun alkuaikojen dieselvetureiden kanssa oli ongelmia, yksinkertaiset ja varmatoimiset höyryveturit otettiin reservistä ajoon. Osakeyhtiö-VR turmeli lähes 150 vuoden aikana kerätyn maineen kahden lumisen talven aikana. Ne olivat osakeyhtiölle ensimmäiset etelän lumitalvet. Taustalla olevat syyt kertovat siitä, mikä merkitys on sillä, että yhtiön johto ei ymmärrä rautateistä ja junaliikenteen hoidosta. Johtamiskokemus, kaupallinen tausta tai poliittinen suosio eivät korvaa oman toimialan osaamisen puutetta.

Osaamisen puute näkyy siinä, miten yhtiön johto arvostaa menneisyyttään. Sitä, mitä ei ymmärrä, ei osaa myöskään arvostaa. Siksi merkkipäivä on yksi harmaa lauantai, joka kuitataan Hesarin etusivun ilmoituksella. Harrastajat juhlivat tänään omalla tilausjunallaan ja retkellä Hämeenlinnaan ja Rautatiemuseoon Hyvinkäälle. Ilman julkisuutta ja vaatimattomasti sähkömoottorijunalla, jonka VR-Yhtymä haluaa romuttaa.

Onneksi olkoon rautatieliikenne Suomessa! Toivottavasti näet vielä parempia päiviä.