sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Todellista johtajuutta, Steve Jobs

Applen maineikas luoja Steve Jobs menehtyi keskiviikkona syövän murtamana. Harvoin yritysjohtajia muistellaan jopa USA:n presidentin saati useiden tavallisten kansalaisten toimesta. Mutta Jobs olikin poikkeus. Jobsin ansiot eivät olleet ahneudessa, häikäilemättömyydessä ja kilpailijoiden nujertamisessa. Jobs menestyi ymmärtämällä, mitä ihmiset tarvitsevat ja mistä he pitävät. Jobs hallitsi Asian.

En ole mäkkifani, vaikka minullakin on iPhone. En ole iPhoneeni tyytyväinen, enkä halua käyttää Macintoshia, vaikka niitä talossa on ja osaan käyttää niitä siinä kuin Windowsiakin. Mutta en suostunut jatkamaan alituiseen saranansa rikkovan nokialaisen kanssa, ja tietotekniikan kanssa taistelussa menestyn halvemmalla Windows-maailmassa. Enkä ylipäätään pidä Jobsin tuotteita niin ihmeellisinä kuin elämäkerturi Walter Isaacson näyttää kirjassaan tekevän.

Silti nostan hattuani Jobsille. En siksi, että hän on luonut juuri Mäcit ja iPhonet. Vaan siksi, että hän on osoittanut, että jättiläisiä ja heidän ammattijohtajiaan vastaan menestyy, kun tietää, mitä ihmiset haluavat, mitä pitää tehdä ja mihin päin pitää olla menossa. Jobsia on haukuttu huonoksi johtajaksi, jääräpääksi ja alaisilleen räyhääjäksi. Siis kaikeksi muuksi kuin johtamistaidon sankariksi. Mutta siitä huolimatta, eli johtamistaidon puutteessa, Jobsin firma on menestynyt.

Asiajohtamisen merkitystä korostaa vielä se, että muutama Jobsin avainidea ei ole hänen omansa, vaan innovaatioita, jotka on keksitty muualla, mutta jotka asioista ymmärtämättömät ”johtajat” ovat hylänneet. Varmaankin siksi, ettei uusista ideoista ole ollut käytettävissä myyntitilastoja. Graafinen käyttöliittymä ja hiiri keksittiin Xeroxilla, jonka johtajien mielestä kukaan ei koskaan tarvitse sellaisia. Ja muistan lukeneeni, että Nokialla oli kosketusnäyttöpuhelimen prototyyppi, mutta johtajat pitivät sellaista turhana ideana.

Xerox ei tee tietokoneita ja Nokia menetti älypuhelinmarkkinat Jobsille.

Entä miten kävi Jobsin firmalle, kun osakkeenomistajat halusivat ruoriin ”ammattijohtajan”. Pepsiltä tullut Sculley antoi Jobsille kenkää ja johti Jobsin firman konkurssin kynnykselle. ”Epäammattijohtaja” Jobs pyydettiin takaisin firmaan. Lopputulosta ei tarvinne kerrata.

Jyrki Kasvi sanoi perjantaiaamuna radiossa, että puolet Jobsin ideoista ovat olleet floppeja. Meillä on totuttu siihen, että huonon menestyksen syy ei ole tuotteessa eikä ainakaan firman johtajassa. Asiakkaat vaan eivät ymmärrä ja johtajan viesti ei ole mennyt perille. Niinpä pusketaan läpi harmaan kiven vaikka väkisin. Kyllä asiakas lopulta ymmärtää, kunhan onnistutaan tappamaan kilpailijat pois häiriköimästä markkinoilla.

Asiajohtajana Jobsille ei ole ollut vaikeata myöntää erehdyksiä ja kääntää ne kokemuksen rikkaudeksi. Se on mahdollista, kun ymmärtää Asian. Jos ei ymmärrä Asiaa, ei ymmärrä, mikä meni pieleen ja miksi. Eikä ymmärrä, että erehdyksestä pitää luopua eikä alkaa peitellä sitä markkinoinnilla ja kilpailijoita nujertamalla. Tarpeeksi isoilla rahoilla kun mustankin onnistuu kääntämään valkoiseksi.

En aseta Jobsia ikoniksi enkä korvaamattomaksi. Hänen alallaan ei maailmassa ehkä ole tilaa kuin yhdelle opportunistille markkinoita hallitsevan Windowsin tai Nokian rinnalla. Jos se ei olisi ollut Jobs, se olisi ollut joku muu. Ja Jobsin jälkeen tulee joku muu. Toivottavasti kaikille muillekin aloille.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ei tarvetta lähidemokratialle

Keskiviikkona nimitettiin Suomeen uusi hallitus. Siinä ovat mukana eduskunnan poliittiset äärilaidat, ellei sitten kahta Vasemmistoliiton kansanedustajaa pidetä äärimmäisenä vasempana laitana. Kun he äänestivät pääministeriä ja hallitusta vastaan, äärimmäisin yksi prosentti eduskunnasta ei ole mukana hallituksessa.

Uusi hallitus on konsensushallitus, joka on sopinut hallitusohjelmansa ilman avointa poliittista keskustelua. Paperi lienee pisin hallitusohjelmateksti Suomen historiassa. Sen sanamuotoiluihin on kirjattu riittävästi asioita niin, että jokainen hallituspuolue voi sanoa saaneensa omia vaalitavoitteitansa tarpeeksi lävitse, vaikka ne ovatkin muiden hallituspuolueiden tavoitteiden vastaisia.

Tämä on mahdollista esimerkiksi siten, että arvonlisäveron korotusta tasaverona vastustanut SDP sai arvonlisäveron korotusta kulutusverona halunneen Kokoomuksen suostumaan arvonlisäveron pitämiseen ennallaan, kun arvonlisäveron sijasta tuotteiden kuluttajahintoja nostetaan korottamalla erityisveroja. Sekä SDP:n että Kokoomuksen tavoitteet täyttyivät, koska erityisvero on kulutusta verottava tasavero, jonka nimi ei ole arvonlisävero.

Salaiset hallitusneuvottelut ja niissä sovittu hallitusohjelma sopivat hyvin toistensa henkeen. Ohjelmassa halutaan vähentää kuntia. Pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta ei ole käytännössä mitään linjaa, mikä tarkoittaa, että hallitus hyväksyy muutamien paikallispoliitikkojen haaveet miljoonan asukkaan suurkunnasta.

Kuntien vähentäminen tarkoittaa kuntakoon kasvamista ja entisen paikallisen kuntademokratian muuttumista vähemmän paikalliseksi aluedemokratiaksi. Suomessa voimistuu neuvostoliittolainen keskusjohtoinen Moskova-ilmiö. Asiat päätetään keskitetysti jossain kaukana. Oman kylän tai kaupunginosan edustajaa ei enää saada valtuustoon, sillä mitä suurempi kunta, sitä pienemmän osuuden paikalliset aktiivit toimijat saavat kaikista äänistä. Menestyjiä ovat TV-kuuluttajat, missit, laulajat ja muut julkkikset, jotka tunnetaan niin takamailla kuin kirkonkylälläkin.

Julkkisten menestys sopii hyvin puoluetoimistoille. Ohjelmia ja kannanottoja kirjoittavat puolueiden todelliset johtajat, jotka eivät mittaa suosiotaan vaaleissa. Julkkisehdokkaat tuovat toimistoille valtaa. Paikallisia asioita tuntevat ja ymmärtävät ehdokkaat eivät ole kiusana.

Keskusjohdolla ei ole tarvetta lähidemokratialle.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

SixPack – konsensuksen umpikuja

Pian on eduskuntavaaleista kulunut kaksi kuukautta ja jälleen maassa aloitellaan hallitusneuvotteluja. Hallitusneuvottelujen suuri kysymys on ollut, mitkä puolueet suostuvat hallitukseen. Kahta lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat vuorollaan julistaneet haluaan jäädä oppositioon. Ensimmäisenä vaalien suuri häviäjä Keskusta ja sitten ainoa voittajapuolue Perussuomalaiset. Tämän viikon alussa Vihreät päätti, ettei se halua hallitukseen. Viikon lopussa Vihreät taas halusivat hallitukseen, ainakin uusi puheenjohtaja ympäristöministeriksi.

On kehuttu, että pitkittyneet hallitusneuvottelut osoittavat, että puolueilla on eroja ja suomalainen politiikka siis on muuttunut Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen paremmaksi. Muuttunut ehkä, mutta paremmaksiko? Ei ole parempaa, että kansalaiset äänestävät puolueita hoitamaan kansalaisten asioita, ja sitten puolueet ilmoittavat, etteivät ne halua hoitaa asioita.

Hallitukseen ei haluta, koska sen pelätään kostautuvan puolueen kannatuksen laskuna. Näinhän on historiasta opittu. Siis puolueille on tärkeämpää turvata omaa menestystään kuin hoitaa kansalaisten asioita.

Eduskunnassa on nyt 8 puoluetta. Hallituksen muodostamisen ongelma on, että pitää saada hallitus, johon osallistuvien puolueiden kansanedustajat lupaavat äänestää kaikkien hallituksen esitysten puolesta. Ettei ole riskiä siitä, että hallitus voisi kaatua eduskunnan luottamuspulaan. Mutta onko tämä mahdollista ja onko tämä edes oikein?

Pysyvä enemmistöhallitus on mahdollinen, jos hallituspuolueet ovat samaa mieltä kaikista asioista. Yhden puolueen hallitukselle tämä on helppoa, mutta kun hallituspuolueiden määrä kasvaa, yksimielisyys vaikeutuu. Jokainen lisäpuolue vähentää sitä asioiden määrää, josta ollaan yhtä mieltä. Paitsi jos puolueilla ei ole eroja. Eli tavoiteltava enemmistöhallituspolitiikka, joka perustuu tiukkaan hallituspuoluekuriin, on väärä ajatus, jos pidetään hyvänä sitä, että puolueilla on eroja.

Nyt tavoitellaan konsensushallitusta, vaikka eduskunnan ainakin sanotaan hylänneen konsensuksen ja puolueet ovat muuttuneet erilaisiksi. Ei tunnu oikealta hallitustavoitteelta. Mutta ei konsensushallitus ole sen enempää demokratian kuin lainsäädäntömmekään periaatteiden mukainen. Sellainen demokratian pikkujuttu kuin välikysymys, eli hallituksen nauttiman luottamuksen mittaaminen eduskuntavaalien välillä, muuttuu kuolleeksi kirjaimeksi. Tai on muuttunut jo.

SixPack-hallitus joko palauttaa konsensuksen tai sitten se räjäyttää konsensuksen omaan mahdottomuuteensa. Se selviää ehkä viikon päästä, kun Katainen on jälleen päivittäin tiedottanut, ettei tiedota mitään. Vieläkään ei suomalaiseen demokratiaan kuulu avoin poliittinen keskustelu kuin kerran neljässä vuodessa, siitä asiasta on konsensus. Jo vai vielä?

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Autot muiden yläpuolelle, nyt Puotilassa


KSV:n liikennesuunnittelijat ovat esittäneet, että Itäkeskuksen, viereisen Prisman ja Itäväylän toisella puolella olevan Citymarketin väliin jäävän risteyksen paikalle pitäisi rakentaa 4-kaistainen betonisilta. Silta alkaisi Meripellontieltä Puotilan Leikkinurmen puiston kohdalta ja päättyisi Puotinharjun pohjoispuolelle Kehä 1:lle. Se kulkisi suunnilleen kaksikerroksisen rakennuksen katon korkeudella ja alla olisi ikuisesti hämärä likainen tila, jossa ei aurinko paista eikä vesi kastele. Eli siellä ei kasva muu kuin pelko.

Silta maksaisi noin 100 miljoonaa euroa. Vaihtoehdoksi on esitetty osittaista tunneliratkaisua, joka maksaa tuplaten. Perustelu on, että vähintään 100 miljoonan käyttäminen on välttämätöntä, koska autot joutuvat seisomaan nykyisissä liikennevaloissa. Eli risteyksen kapasiteetti ei riitä, kun siitä ei jonottamatta ja hidastamatta pääse ajamaan läpi.

Samanlaisia 4-kaistaisten katujen risteyksiä on Helsingin keskustassa vaikka kuinka monta. Niissäkin on liikennevalot ja autot joutuvat seisomaan. Mutta ei kukaan edes ehdota, että tehdään Oopperan eteen Messuhallin katon korkeudelle silta, jotta Mannerheimintiellä ei tarvitse suoraan ajavien autojen siinä kohdassa hiljentää. Tai Lasipalatsin katon korkeudelle silta, jotta autolla pääsee pysähtymättä eduskuntatalon edestä yli Arkadiankadun, Postikadun, Kaivokadun, Aleksin ja Bulevardin aina Erottajamäelle saakka. Olen kyllä vastaavia nähnyt ulkomailla, kyllä sellaisia voi tehdä ja on tehty, kun kaupunkikuvan pilaamisesta ei välitetä.

Mannerheimintielle ei tehdä siltoja, koska hyväksytään se, että Mannerheimintielle mahtuu vain tietty määrä autoja. Suurin osa liikenteestä on busseja ja raitiovaunuja, joihin mahtuisivat hyvin myös kaikki autoissa istujat. Mutta menköön Manskulla nyt sitten se määrä autoja, kun mahtuu.

Aivan samalla tavalla tulee ajatella Puotilassa. Kaupunki on sellainen paikka, jossa ei ole loputtomasti tilaa autoille. Sitten, kun se tila loppuu, käytetään joukkoliikennettä, joka on tehokkaampaa. Eli mahtuu siihen tilaan, mikä rakennusten väliin Puotilassakin on jätetty. Vuosaareen on rakennettu kallis metro. Radan kapasiteetti on 5-kertainen nelikaistaiseen Meripellontiehen nähden. Siellä on tilaa!

Sadan miljoonan silta tai 200 miljoonan tunneli ei lisää katuverkon kapasiteettia, vaan siirtää ruuhkat toiseen paikkaan. Jos ei jonoteta Meripellontiellä, jonotetaan Myllypuron risteyksessä Kehä 1:llä ja Kulosaaressa Itäväylällä. Toisessa suunnassa jonotetaan Kunnallisneuvoksentien risteyksessä tai itään päin Kiviportintien valoissa. Sekä tietenkin Itäkeskuksen, Prisman ja Citymarketin parkkipaikkojen jonoissa.

Autot eivät ole eikä niitä kuulu asettaa kaiken muun yläpuolelle. Helsingissä etsitään kissojen ja koirien kanssa säästöjä, miljoona sieltä, toinen täältä. Eivät autot ole arvokkaampia kuin kaupungin palvelut.

Linkki 23 Mt kokoiseen kuvamateriaaliin klikkaamalla tästä.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Huomenta, Perus-Suomi

Ei ole uutinen, että Perussuomalaiset oli vaalivoittaja, jonka kannatus moninkertaistui edellisestä eduskunnasta. Uutisia sen sijaan tuntuvat olevan, että voittajana itseään pitävä SDP sai heikoimman kannatuksen koskaan, ja suurimpana eduskuntapuolueena ja siten koko kisan voittajana esiintyvä Kokoomus menetti eduskuntapaikkojaan vielä enemmän kuin SDP.

Uutinen on myös se, ettei Keskusta ollut suurin häviäjä, vaan Vihreät. Viheiltä meni kolmannes eduskuntapaikoista. Ja uutinen on sekin, että Perussuomalaisten kannatus on oikeasti edelleen alhainen. 81 % eli melkein kaikki suomalaiset kannattavat edelleen muita puolueita. Lisäksi sekä oma kokemukseni että myös median viesti on ollut, että moni persuja äänestänyt ei kannata Perussuomalaisia, vaan antoi äänensä muistutuksena muiden puolueiden kuolevaisuudesta.

Uutinen tulee olemaan myös se, että vaalitulos ja hallitusneuvottelut sekä hallitusohjelma tulevat tekemään Suomen kansalaisista häviäjiä. Kun hallitusohjelmasta hakevat sopua arvokolmion kärjissä olevat puolueet, lopputulos on toimitusministeristön hallitusohjelma. Siinä ei ole uudistuksia, koska niistä ei päästä sopuun. Ja silloin Suomi jämähtää paikoilleen. Onneksi on kielitaitoa ja internet, jotta pystymme seuraamaan, miten maailma ulkopuolellamme kehittyy.

Tyhjä hallitusohjelmasta tulee myös siksi, ettei vaaleissa edes keskusteltu Suomen kehittämisestä. Siitä pälkähästä päästiin viimeistään silloin, kun Portugal jätti EU:lle avunpyyntönsä. Niin saatiin sopiva kaukana ja muualla oleva uhka, jolla voidaan peittää ongelmat omien jalkojen juuressa. Perussuomalaiset ja heitä tässä asiassa peesannut SDP onnistuivat lunastamaan Portugalin ansiosta hallitusmahdollisuutensa, ja Keskusta sekä Kokoomus saivat vastuun palkintona tappionsa.

Portugal näytti olevan Persuille ja SDP:lle helppo vaaliturbo, koska molemmat luulivat pääsevänsä kipeän päätöksenteon vastuusta siksi, ettei uutta hallitusta saada kokoon ennen kuin asiasta päätetään Brysselissä. Nykyisen pääministerin kanta siitä, että entinen tappiohallitus ottaisi asiasta vastuun Suomessa, taitaa viilentää juhlahumua. Se panee voitonjuhlijat ikävien tosiasioiden eteen huomattavasti aikaisemmin kuin vasta ensi eduskuntavaaleissa – miten pian ne sitten ovatkin.

Perus-Suomi ja sen maan tapa siis jatkunevat ennallaan. Toiveita ihmisten elinympäristöstä ja hyvinvoinnista ei tulla toteuttamaan. Tuhlaamisen maksimointiin perustuva BKT-talous jatkuu, hyvinvoinnin ja elinympäristön laadun mittareita ei edes kehitetä. Mitä kalliimpia hankkeita, sen parempi. Vastuuta ei oteta, koska vastuu käy kukkarolla, kuten eräs vaalimainos julisti.

Viimeisenä kampanjapäivänä keskustelin pitkään 77-vuotiaan leskirouvan kanssa. Hänellä oli huoli tulevaisuudestaan sitten, kun ei enää pysty hoitamaan kotiaan. Ainoa sukulainen asuu monen tunnin matkan päässä. Kerroin kauniisti, miten onnettomassa tilanteessa hän on ja annoin vinkkejä sekä kirjoitin muutaman asian muistiksi vaaliesitteeni taakse. Sanoin lopuksi, että tämä tapaaminen oli paras asia, mitä kampanjani aikana olen tehnyt. Aluksi rouva oli sanonut jo äänestäneensä mutta toivoi silti, että joku välittäisi hänen tulevaisuudestaan.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Helsingin ja Suomen symbioosi

Olen vaalipaneeleissa saanut Keskustan edustajana kuunnella väittämiä siitä, miten Helsingin rahat valuvat maaseudulle. Minulta on vaadittu selitystä ja korjausta sille, miten Helsingiltä viedään vuosittain vähintään 250 miljoonaa ja parhaimman arvion mukaan ainakin miljardi. Ja miksi Helsingin todelliseksi veroäyriksi muodostuukin tällä tavalla vain 14 senttiä, vaikka kaupunkilaisilta peritään 18 senttiä. Eli jokainen hesalainen siis muka pakotetaan lähettämään maaseudulle 2000 euroa!

Asia, josta pitäisi puhua, on kunnille maksettavan valtionosuuden tasausjärjestelmä. Sillä ei ole mitään tekemistä kunnallisveron eli kunnan asukkailtaan keräämien verotulojen kanssa. Jokainen kunta saa pitää kaikki verotulonsa. Valtionosuus on rahaa, jonka kunta saa käyttöönsä verotulojensa lisäksi.

Kunnan tulot muodostuvat seuraavista eristä:
• kunnallisvero
• kiinteistövero
• yhteisöveron kunnalle kuuluva osuus
• valtionosuudet

Kuntien valtionosuudet ovat rahaa, jonka valtio maksaa kunnille niistä tehtävistä, jotka valtio on määrännyt lailla kuntien hoidettaviksi. Tällaisia tehtäviä ovat mm. sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulut ja oppilaitokset.

Valtionosuuden tasaus määräytyy mm. sen mukaan, paljonko kunnassa on koululaisia ja eläkeläisiä. Valtionosuuksiin vaikuttaa myös se, paljonko kunnassa kertyy veroja. Eli valtio maksaa enemmän sellaiseen kuntaan, jossa palkkataso on alhainen tai työttömyys suuri. Näin tehdään, koska verotuloja kertyy vähän, vaikka kunnan menot eivät vähäisten verotulojen vuoksi laske. Verotulojen merkitys on kuitenkin hyvin vähäinen. Helsingissä 0,5 % veroäyrin korotus toisi kaupungille 60 milj. € lisää verotuloja, mutta valtionosuus vähenisi 0,86 milj. €.

Valtionosuusjärjestelmä ei ole Maalaisliiton eikä Keskustan salajuoni Helsingin rokottamiseksi, vaan yleinen järjestely kaikkialla maailmassa. Kun valtionosuusjärjestelmän lähtökohtana on kunnan asukasmäärä, tasaus vähentää pelkään asukasmäärään perustuvaa valtionosuutta Suomessa 62 kunnassa ja lisää 258 kunnassa.

Helsingin ylipormestari Pajunen on todennut, että tasausjärjestelmä on Helsingin etu, sillä pahinta olisi päästää köyhimmät kunnat rappiolle. Tämä onkin asian ydin. Meille helsinkiläisille tulee kalliimmaksi ottaa tänne työttömiä maaseudulta kuin hyväksyä se, että valtio tukee enemmän niitä kuntia, jotka tarvitsevat enemmän.

Ja jos vielä pohditaan sitä, rokottaako valtio Helsinkiä vai ei, niin voi todeta, että valtiosta on Helsingille melkoinen hyöty. Valtion virastoissa ja laitoksissa on töissä tuhansia helsinkiläisiä sekä lähinaapureiden asukkaita. He tuottavat verotuloja Helsingille sekä kunnallisveroina että käyttämällä helsinkiläisten yritysten palveluita. Vuosina 1995–2007 Helsinki sai 6014 uutta valtion työpaikkaa. Samaan aikaan Pohjois-Karjalasta, Etelä-Savosta, Kainuusta, Pohjois-Pohjanmaalta, Lapista ja Pohjanmaalta katosi lähes 6000 valtion työpaikkaa.

Vaalien alla on moitittu kannatustaan kasvattavia Perussuomalaisia populisteiksi. Tätä Helsingin lypsämistä esittivät näissä paneeleissa muut puolueet. Olisi parempi, jos vaaleissa keskusteltaisiin asiasta ja asiallisesti.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Ei EU:n kriisipaketille – mistä aloitat luopumisen?

EU:n talouskriisi on varastanut meidän eduskuntavaalimme ja Brysselissäkin odotetaan, kuka Suomessa voittaa ja pysyykö Suomi sovitussa rintamassa. Neljästä gallupsuosikista kaksi eli SDP ja Perussuomalaiset ovat antaneet ymmärtää olevansa jo sovittua kriisirahoitusta vastaan, joten on mahdollista, että ei-rintama voittaisi vaalit ja pitäisi kantansa myös EU:n päätöksenteossa.

EU:n talouskriisin taustalla on muutaman jäsenmaan jatkuva eläminen velaksi ilman, että näissä maissa olisi pyritty tai kyetty hoitamaan taloutta niin, että velkaantuminen edes pysähtyisi. Jatkuva lainanotto on ollut mahdollista ainakin osittain siksi, että maat ovat antaneet taloudestaan ja velanottokyvystään harhaanjohtavia tietoja.

Velaksi eläminen tarkoittaa konkreettisesti sitä, että maassa ei tehdä kylliksi tuottavaa työtä, jotta pystytään elättämään myös ne kansalaiset, jotka eivät tuota. Lisäksi ei tehdä sellaista, jota voidaan myydä toisiin maihin, jotta voidaan ostaa ulkomailta kaikkea sitä, mitä ei kotimaassa tuoteta.

Kun velaksi elämisestä arvostellaan nyt viimeksi Portugalia, on meidän hyvä katsoa myös peiliin. Suomen valtionvelka sekä velka asukasta kohden on suunnilleen sama kuin Portugalissa. Emme siis itse ole parempia velan ottamisessa, mutta olemme olleet parempia velkojemme hoitamisessa.

Nyt me joudumme takaamaan Portugalin velkoja sen lisäksi, että on lainattu jo rahaa Kreikalle. Ei-rintama ihmettelee, miksi me joudumme kärsimään muiden leväperäisyydestä. Erityisesti hiertää vielä se, että takauksethan tarkoittavat sitä, että lainojen antajat saavat omansa sen lisäksi, että ne nyt ovat nostaneet korkonsa ja tienaavat silläkin.

Olisihan se houkuttelevaa lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että mehän emme muiden virheistä välitä. Meillä vaan ei ole varaa siihen. Paitsi jos samalla päätämme luopua kansainvälisestä kaupasta. Kun eristäydymme muusta maailmasta, voimme olla erossa muun maailman ongelmista. Mutta samalla olemme erossa muun maailman iloista myös.

Kun haluamme kaikenlaista kivaa, jota emme itse osaa tehdä tai sitä ei meidän luonnostamme löydy, meidän on osallistuttava maailman talouteen, hyvässä ja pahassa. Taulutelkkari, öljy, banaanit, tietokone, auto, muotivaatteet, kahvi, kännykkä, lenkkarit. Mistä aloitat tuontitavarasta luopumisen? Kännykkäkin on listalla, sillä komponentit ovat tuontitavaraa, vaikka kännyköitä Suomessa kootaankin.

Aika ennen euroa ei ollut tämä luopumisen kannalta ollenkaan helpompi. Silloin meillä palkat laskivat koko ajan automaattisesti inflaation ansiosta. Devalvaatioilla säädettiin meidän työmme hinta ulkomaalaisille ja nostettiin kaiken kivan tuontitavaran hintoja. Siis jokaisella suomalaisella oli vähemmän rahaa aina devalvaation jälkeen.

Euro ja rahaliitto ovat meidän suomalaisten etu, koska emme ole luonnonvaroista rikkaita kuten Norja tai Ruotsi. Voisimme irrottautua kaikesta yhteistyöstä ja yhteisvastuusta, jos olisimme muita paremmin menestyviä ja meillä olisi kaikkia luonnonvarjoa ja ilmasto, jossa voi kasvattaa mitä vain. Mutta kun niin ei ole.

Eristäytyminen on meille kaikkein huonoin vaihtoehto. Seuraavaksi huonoin on yhteistyön kaataminen yrittämällä vetäytyä vastuusta. Ei ole hyvä vaihtoehto vastata toisten ongelmista, mutta muut vaihtoehdot ovat huonompia. Paitsi jos jokainen on valmis luopumaan kaikesta kivasta.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Milloin alkavat ilmastotalkoot?

Eilen oli Dodon ja Helsyn vaalipaneeli ”Helsinki raiteillaan Nurmijärvet omillaan”. Yhtenä kysymyksenä ehdokkaille järjestäjät halusivat tietää, minkä HSL:n hankelistan liikennehankkeen kukin valitsee toteutettavaksi, jos saa valita vain yhden.

HSL:n listalla on 16 kohdetta, joiden kustannukset ovat 40–700 milj.€. Yksi ehdokas halusi tehdä 700 miljoonan Östersundomin metron ja kaksi tahtoi listalla 500 miljoonan hintaiseksi asetetun Pisararadan. Kolme ehdokasta kannatti 50 miljoonan pakettia erilaisista pienistä hankkeista. Itse valitsin Raidejokerin, joka sai myös toisen äänen. Listan hinta Jokeriratikalle on 230 milj.€.

Suomi on valtiona sitoutunut eurooppalaiseen 20-20-20 -ilmasto-ohjelmaan. CO2-päästöjä on vähennettävä 20 % vuoteen 2020. Suomessa tämä tarkoittaa, että liikenteen CO2-päästöjen tulee olla 16 % pienemmät kuin vuoden 2005 päästöt (EU-päätös 406/2009/EY). Nyt on vuosi 2011, joten tavoitteen täyttämiseen on aikaa 9 vuotta.

Päästöjä ei vähennetä sormien napsautuksella. Autoiluyhteiskuntaamme on rakennettu 50 vuotta. Nyt on oltava päätökset niistä toimista, jotka ovat 9 vuoden kuluttua valmiit ja vähentävät liikenteen päästöjä. Mutta sellaisia toimia ei ole vielä edes suunnitelma-asteella. Käytännön kaavoituksessa ja hankesuunnittelussa jatketaan yhä autoyhteiskunnan tiellä.

HSL toteaa itse, ettei sen HLJ-suunnitelma täytä ilmastovaatimuksia. Kun kalliit hankkeet eivät lisää joukkoliikennettä, HSL toivoo, että autot muuttuisivat päästöttömiksi. Se olisikin liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelijalle helppo ratkaisu, mutta täysin vastuuton ajatus. Päästöttömiä autoja ei ole vielä edes kaupan.

HSL:n listan kallein hanke on Östersundomin metro, jonka ilmastovaikutus on negatiivinen. Metron vuoksi Helsinki on suunnitellut Östersundomiin autokaupunkia, jossa autoillaan enemmän kuin missään muualla Helsingissä. Jopa niin, että Porvoon moottoritietä on levennettävä. Ja näin tehdään siitä huolimatta, että kaupungin oma suunnitelma osoittaa raitiotien ratkaisevasti paremmaksi – ja halvemmaksi.

Vaalipaneelissa suosittu Pisara on jokseenkin hyödytön ilmaston kannalta. Vasta valmistuneesta YVA:sta selviää, että lopulta miljardiin kipuavan hankkeen vaikutus joukkoliikenteen osuuteen on käytännössä olematon.

Pisara parantaa yhden aseman verran junaliikenteen palvelutasoa Helsingissä, mutta Östersundomin metro on yksinkertaisesti haitallinen. Pisarastakin sopii kysyä, onko se hintansa arvoinen ja miten paljon paremmin ilmaston hyväksi näiden megahankkeiden rahat voisi käyttää.

Östersundomin metrolle onkin jo esitetty erinomainen vaihtoehto, 80 km. modernia nopeata raitiotietä lähinnä poikittaisliikenteeseen, jossa auto on käytännössä ainoa toimiva kulkutapa.
(http://vesirajassa.blogspot.com/2011/03/ratikkaverkosto-ostersundomiin-ja-koko.html). Ehdotus on itse asiassa vain kooste Helsingin ja Vantaan jo aiemmin esittämistä suunnitelmista. Kannattamani Raidejokeri on niistä yksi.

HSL:n lista ja panelistien valinnat ovat täysin nurinkuriset. Miljardiluokan hankkeita ei saada valmiiksi yhdeksässä vuodessa. Siksi sellaisia ei kannata edes harkita, vaikka ne vähentäisivätkin päästöjä. Hankkeet ja toimenpiteet tulee laittaa järjestykseen sen perusteella, miten paljon ja miten nopeasti ne vähentävät päästöjä. HSL ei ole edes koonnut hankkeistaan tällaista yhteenvetoa.

Liikenteen päästökehitykseen on palattava vaalien jälkeen, kun uusi hallitus tekee liikennepoliittisen selontekonsa. Kun pääkaupunkiseudun kunnat eivät tässäkään asiassa kykene järkevään yhteistyöhön, vastuu jää eduskunnalle ja hallitukselle. Miettikää tätä, kun äänestätte!


PS:
Dodon ja Helsyn vaalipaneelista voi katsoa videon Dodon nettisivuilta www.dodo.org. Sieltä selviää, ketkä äänestivät ja mitä.

PS2:
Tässä oma järjestykseni HSL-hankelistasta. Perustelen tässä vain oman äänestykseni Jokerista ykköseksi sillä, että se on käytännössä pakko, koska bussien kapasiteetti ei riitä ja ratikka tulee halvemmaksi kuin peräkkäin ajavat bussit.

1. Raidejokeri
2. Laajasalon ratikka
3. Espoon kaupunkirata
4. Pienhankkeiden kooste
5. Jokeri 2
6. Pasila–Riihimäki lisäraide
7. Kehä 1 parannukset
8. Klaukkalan ohitus
9. Hyrylän ohitus
10: Kehä 3

Hankkeet joita ei tarvita tai jotka ovat korvattavissa halvemmilla ja/tai paremmilla ratkaisuilla:

Östersundomin metro
Kivenlahden metro
Pisara

Hankkeet, jotka eivät kuulu uudelle rahoituslistalle lainkaan, vaan jotka ovat jo päätettyjen hankkeiden osia:

Länsimetron liityntäliikenne
Kehäradan liityntäliikenne
Ruskeasannan asema

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Työtä, toimeentuloa vai hyvinvointia?

Työttömyys on ollut Suomessa viimeisen vuosikymmenen 8 %:n paikkeilla, eli työttömiä on ollut noin 200.000 henkilöä. Heidän lisäkseen työttömiä on työttömyyseläkkeellä 47.000 ja osa-aikaeläkkeellä on 28.000 suomalaista. Tämän päälle on sairausperustaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 270.000 kansalaista. Yhteensä Suomessa on siten yli puoli miljoonaa ihmistä, joiden pitäisi olla töissä.

Työttömät eivät Suomessa joudu asunnottomiksi eivätkä näänny nälkään. Suomalainen sosiaaliturva pitää ihmiset hengissä erilaisten tukien ja eläkkeiden avulla. Käytännössä Suomessa on kansalaispalkka. Ei sillä nimellä, vaan kansalaispalkka muodostuu useista tukimuodoista ja eläkejärjestelyistä. Tämän kansalaispalkan kustantavat ne, jotka ovat työssä. Heitä on 2,4 miljoonaa.

Teollistumisen aikana 1800-luvun alusta työn tuottavuus on kasvanut ja energian ja luonnonvarojen käyttö lisääntynyt. Tuottavuuden kasvua jaettiin työntekijöille työajan lyhenemisenä 1960-luvulle asti, jolloin siirryttiin nykyiseen 40 tunnin työviikkoon. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, on ryhdytty puhumaan työajan pidentämisestä. Ei työviikon mutta elinaikaisen työssäolon pidennyksestä.

Mihin on huvennut tuottavuuden kasvu 1960-luvun jälkeen, jos työaika ei enää riitä?

Yhtenä selityksenä on annettu huoltosuhteen kasvu. Se tarkoittaa sitä, miten monta ihmistä yhden työssä olevan ihmisen on elätettävä. Silloin tulevat mukaan työttömien lisäksi vanhuuseläkkeellä olevat sekä lapset ja nuoret. Kun Suomessa on 5,4 miljoonaa kansalaista ja 2,4 miljoonaa työllistä työntekijää, huoltosuhde on 2,25. Huoltosuhde kasvaa, kun elinikä pitenee ja tuottavampi työ edellyttää pidempää koulutusta. Ja kun työttömyys verottaa työllisten määrää.

Toinen selitys on aineellisen elintason kasvu. Kun kulutamme enemmän, meidän on tehtävä työtä enemmän ja tehokkaammin. Kulutuksen lisääntymistä on pidetty hyvänä ja tavoiteltavana asiana, koska kulutuksen lisääntyminen työllistää. Mutta haluammeko me tehdä työtä enemmän ja pidempään?

Korkean elintason maissa ihmisiä on alkanut kiinnostaa rahan sijasta aika. Jo 1960-luvulla ihmeteltiin USA:ssa ilmiötä siitä, että ihmiset eivät halunneetkaan lisää palkkaa vaan vapaa-aikaa. Tavaroiden ostaminen yhä enemmän ja useammin ei ollut enää tarpeen toimeentulon kannalta eikä se lisännyt hyvinvointia. Mitä tehdä tavarallakaan, jos sitä ei ehdi käyttää.

Emme me tarvitse lisää työtä, vaan toimeentuloa ja hyvinvointia. Työ sinänsä ei tuota kumpaakaan. Orjuudessahan on työtä yllin kyllin, mutta ei toimeentuloa eikä hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskuntamme osaa jakaa toimeentuloa sen verran, että kukaan ei menehdy. Mutta onko tämä edes hyvinvointiyhteiskunta, kun tämä yhteiskunta ei osaa jakaa työtä ja hyvinvointia? Samaan aikaan kun toiset eivät saa tai voi tehdä työtä, toiset ovat ylikuormitettuja. Jotkut uupuvat ja sairastuvat. He siirtyvät työtä tekemättömien puolelle, mutta eivät vapaa-ajan hyvinvointiin vaan sairastamaan ja heikolle toimeentulolle. Ja ylikuormitettujen määrä kasvaa.

Työelämää tulee uudistaa keinoilla, jotka lisäävät hyvinvointia, eivät työn määrää tai tarpeetonta toimeentuloa eli turhaa kuluttamista.

En kannata eläkeiän pakollista nostamista enkä työajan pidentämistä. Kannatan työn jakamista ja työn laadun parantamista niin, että ihmiset eivät ainoastaan juuri ja juuri jaksa työssä, vaan voivat nauttia mielekkäästä työstä. Pelkkää määrää mittaavan bruttokansantuotteen (BKT) sijasta tarvitaan elämän laatua ja hyvinvointia mittaava mittari. Työelämään tarvitaan joustavuutta siten, että ihmiset voivat siirtyä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä tarpeensa mukaan, samoin kuin tulee olla mahdollisuus siirtyä eläkkeelle työn vaativuuden ja omien kykyjen puitteissa. Aikaisemmin tai myöhemmin. Nythän keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on 59 vuotta.

Elinkeinoelämä tarvitsee myös joustavuutta, mutta joustovarana ei saa olla suhdanteiden mukaan vaihteleva työttömien määrä. Yhteiskunnan tulee joustaa kokonaisuutena siten, että yksilölle on aina kannattavampaa hakeutua työhön tai yrittäjäksi kuin pudota tukiverkon varaan. Yrityksille tulee olla kannattavampaa pitää ihmiset töissä varautumassa parempaan aikaan kuin menettää työntekijän työpanos irtisanomisen tai lomautuksen kautta. Toimettomana olemisen estäminen on yhteiskunnalle edullisempaa kuin elättää toimeton kansalainen. Siksi yhteiskunnan kannattaa tukea niin yksilöä kuin yritystäkin välttämään työttömyyttä.

Kaiken lähtökohtana tulee siis olla ihmisten hyvinvointi. Työnteko ja toimeentulo ovat vain keinoja hyvinvoinnin saavuttamiseksi ja edistämiseksi, eivät itsetarkoituksia.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Ei uutta ydinvoimasta

Japanin maanjäristyksen 11.3. seurauksena vaurioitui yksi Japanin itärannikon ydinvoimaloista Fukushiman alueella. Voimalan kuusi reaktoria kestivät maanjäristyksen, mutta eivät järistyksen aiheuttamaa hyökyaaltoa. Pysäytettykin ydinvoimala tarvitsee jäähdytyksen toimintaan sähköä. Sitä ei saatu tuhon jälkeen sähköverkosta, ja vesi tuhosi voimalan dieselgeneraattorit.

Jäähdytyksen pysähtyminen johti jäähdytysveden kiehumiseen, kaasujen muodostukseen, räjähdyksiin ja radioaktiivisiin päästöihin. Nyt, lähes kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen voimalalle on saatu sähköä, mutta jäähdytys ei toimi vieläkään. Ihmiset eivät voi mennä kaikkiin reaktorirakennuksiin tarkastamaan, toimiiko jäähdytys, jos sähkö kytketään.

Ydinvoimalaonnettomuus ei ole vielä vaatinut ihmisuhreja ja aineelliset vahingot ovat rajoittuneet itse voimalaitokseen. Sen sijaan vaurioituneesta voimalasta 50 kilometriä sisämaahan sijainneen Sukagawan padon vaurio on vaatinut kolme kuolonuhria ja tuhonnut rakennuksia laajalta alueelta.

Japanin ydinvoimalaonnettomuus ei ole muuttanut toiminnassa tai suunnitelmissa olevia ydinvoimaloita. Fukushiman voimalan puutteet ja riskit olivat tiedossa jo ennen järistystä. Asiantuntijoiden mukaan vahingot ovat jopa vähäisempiä kuin olisi voinut odottaa. Silti maailmalla on reagoitu hätääntyneesti, aivan kuin jokin asia olisi muuttanut ydinvoiman vaarallisemmaksi kuin mitä se oli ennen 11.3.

Maailman reaktio Fukushiman onnettomuuteen osoittaa itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä, teennäisyyttä ja mukavuudenhalua. Ydinvoima on kuluttajille kivaa ja voimayhtiöille tuottavaa liiketoimintaa, kun voidaan sulkea silmät riskeiltä ja käyttää mahdollisimman vähän rahaa voimalaitoksen turvallisuuteen. Onnettomuus tuo hetkeksi esiin ikävät tosiasiat. Mutta aika muuttaa pian tilanteen ennalleen. Niin se teki Tšernobylin kanssa. 25 vuotta katastrofin jälkeen ydinvoima oli taas täysin turvallista ja helppo vaihtoehto ilmastopäästöjen rasittamalle hiilivoimalle.

Joitain viitteitä ydinvoiman todellisesta turvallisuudesta ja kannattavuudesta antavat Olkiluodon ydinvoimalatyömaa ja se, ettei uusia voimaloita nouse USA:ssa. Siellä tuotevastuu lähtee siitä, että myyjä vastaa kaikesta vahingosta. Myyjä ostaa riskivastuun vakuutusyhtiöiltä. Ne arvioivat, minkälaisiin korvauksiin ne joutuvat, jos ydinvoimala räjähtää tänään illalla. Ja vakuutusten hinnat ovat sellaiset, ettei ydinvoima ole ollut kiinnostavaa liiketoimintaa. Liikaa on maksanut myös se, että vahingot olisi estetty.

Suomessa viranomaiset ovat edellyttäneet turvallisuusvaatimusten täyttämistä tiukalla kontrollilla. Rakentaminen on viivästynyt vuosilla ja kustannukset lienevät jo kaksinkertaistuneet. Silti Suomessa vahingonvastuu on ulkoistettu kansalle, toisin kuin USA:ssa. Kun kansan valitsema eduskunta antaa luvan, se hyväksyy, että lupaehtojen yli menevät riskit tulevat kansalaisten kärsittäviksi. Ydinvoimayhtiö ei ole niistä vastuussa, ei korvausvelvollinen eikä se tarvitse niihin vakuutusta.

Kansalaiset voivat ajatella, että kannattaa ottaa vastuu, koska silloin saa halvempaa sähköä. Ei saa. Kukaan ei tarjoa kuluttajalle ydinsähköä, jonka veroton tuotantohinta on 2–5 snt/kWh. Hintatilaston mukaan veroton sähkö maksaa kuluttajalle runsaan 7 snt/kWh. Siitä, että riskin kantaa kansalainen, hyötyy sähkön tuottaja ja myyjä. Siitä huolimatta, että ydinsähköllä on markkinahintaa alentava vaikutus, sillä markkinahinta on kuitenkin aina korkeampi kuin mikään markkinaehtoisen sähköntuotannon kustannus.

Mikä on sitten ydinvoiman vaihtoehto? Vesivoimakin on kokemuksen mukaan vaarallisempaa kuin ydinvoima. Historian suurin voimatuotannon tuho lienee Henan maakunnassa Kiinassa 1975 murtunut pato, jonka tulva tappoi heti 26.000 ihmistä. Ratkaisua ei ehkä pidäkään etsiä sähköntuotannon tekniikasta vaan tuotantoyksikön koosta. Mitä enemmän energiaa kahlitaan yhteen pisteeseen, oli se sitten uraania reaktorissa tai vettä padon takana, sitä suurempi on riski ja sitä vaikeampaa on estää tai edes rajoittaa tuhoa. Hajauttaminen hajauttaa riskin, ja pieni riski on mahdollista hallita. Uusiutuva energiantuotanto on luonnostaan hajautunutta ja toimii taloudellisesti pienissä yksiköissä.

Annetaanko Suomessa lisää ydinvoimalupia? Fukushima ei aiheuta minulle painetta päästä muuttamaan vaalikonevastauksiani. Ei anneta, kun riskit kantaa kuluttaja. Ja vaikka riskit ovat täysin voimayhtiön vastuulla, ydinvoima ei edelleenkään ole uusiutuvaa energiaa. Uudet ydinvoimalat eivät myöskään ehdi valmistua vähentämään kasvihuonepäästöjä. Eivätkä ne korvaa kaikkea muuta sähköntuotantoa, koska ne itse tarvitsevat säätövoimaa ja me tarvitsemme myös lämpöä, joka edellyttää paikallista energiantuotantoa.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Ministeri Soinin hallitus

Suomessa on mielipidemittausten mukaan nyt neljä puoluetta, joilla on noin 20 % kannatus. Suomalaisille on myös kerrottu, mikä ero on mielipidemittauksilla ja vaalituloksella. Esimerkiksi se, että äänestäjät ajattelevat toisin kuin kyselyiden vastaajat ja vaalijärjestelmän rakenteen vuoksi edustajapaikat eivät jakaudu äänimäärien suhteessa. Vaalissa on vaalipiirit ja mielipide saadaan parilta miljoonalta suomalaiselta, kyselyissä vastaajia on pari tuhatta ilman vaalipiirejä.

Turun Sanomat kertoo tänään, mitkä puolueet pääsevät Timo Soinin hallitukseen. Helsingin Sanomat luettelee jo Soinin ministeritkin. Yleisradion Välilevyjä-ohjelmassa lauantaina oli kolme keskisuurta puoluetta. SDP:n kulttuuripolitiikkaa esiteltiin pienten puolueiden joukossa. Välilevyjä-ohjelma ei ole yhtä merkittävä poliittinen media kuin YLE:n politiikan ohjelmat tai johtavat sanomalehdet. Mutta juuri siksi Välilevyjä-ohjelmassa esitetty ajatus on mielenkiintoinen. Muuta kuin politiikkaa käsittelevässä ohjelmassa ei pyritä vaikuttamaan politiikkaan, vaan todetaan, miltä politiikka näyttä.

Media on tekemässä perussuomalaisista ja käytännössä puheenjohtaja Timo Soinista hallituksen muodostajaa. Sitä on, kun pohditaan, kenen kanssa Soini lähtee hallitukseen tai kun selitetään, että perussuomalaisten menestys merkitsee, että puolueen on pakko olla hallituksessa. Aikaisemmin on oltu sitä mieltä, että tämä keskustelu kuuluu käydä vaalien jälkeen.

Medialle Soinin menestys on tietenkin herkkua. Gallupuutisointi olisi tylsää ilman Soinia. Mutta asian käsittely osoittaa minusta sitä, että media on unohtanut roolinsa vähintään yhtä pahasti kuin vanhat puolueet omansa. Puoluekentällä on onneksi ollut aina tilaa politiikkaa korjaaville liikkeille. Oli SMP, Vihreät ja nyt Perussuomalaiset. Mutta missä on vastavoima viidennelle suurelle puolueelle ja hallituksenmuodostajalle, medialle?

Perussuomalaiset ovat minulle pelkästään positiivinen ilmiö. Näen sen ensisijaisesti vastavetona yli kiehuneelle poliittiselle korrektiudelle. Siinä poliitikot eivät enää uskalla puhua mistään, vaikeat asiat yritetään ratkaista vaikenemalla. Päätöksinä syntyy vain konsensuskelpoisia kompromisseja, jotka kaikki tietävät tosiasiassa huonoiksi ratkaisuiksi. Soini on haastanut vanhat puolueet ottamaan kantaa. Se on pelkästään hyvä ja vielä parempi, jos se palauttaa kansalaisten kiinnostusta politiikkaan ja nostaa äänestysvilkkautta.

Vaalikoneissa on kysytty kantaa hallituspuolueisiin. Olen vastannut Keskusta, Kokoomus ja Vihreät. Se ei ole turvallista konservatiivisuutta, vaan analyysini toimivasta hallituspohjasta ja puolueiden poliittisista intresseistä. Ne evät ole sama asia kuin vaaliohjelmien silotellut kieli keskellä kirjoitetut sanavalinnat. Se, ettei listallani ole Perussuomalaiset ei tarkoita, etten hyväksy heitä hallitukseen. Vaan se tarkoittaa sitä, että hallitukseen täytyy koota puolueita, joiden poliittinen tavoite on riittävän yhtenevä. Se on minun realismiani, ei ajatus siitä, mitkä ovat parhaat hallituspuolueet. Sillä parhaat eivät välttämättä pääse sopuun hallitusohjelmasta. Ainakaan julistettuaan joukon kynnysehtoja.

Jos Perussuomalaiset saa vaaleissa saman kannatuksen kuin muutkin suurimmat puolueet, se voi jäädä oppositioon aivan yhtä hyvin kuin suuren kannatuksen SDP on ollut päättyvällä vaalikaudella. Hallitusvastuu on kysymys hallituksen poliittisista tavoitteista. Sellaista hallitusta ei pidä tehdä, joka ei ole tavoitteistaan yksimielinen. Yksimielinen hallitus voi olla vähemmistöhallituskin. Se pärjää, jos se johtaa maata hyvin. Ja myös demokratia toimii, kun välikysymyksiä ei pääse vesittämään puoluekurilla.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Valtionrautatiet viettäisi 149-vuotispäivää, ketä voin onnitella?

Valtionrautatiet viettäisi tänään 149:ttä syntymäpäiväänsä, jos se olisi vielä olemassa. Ei ole, sillä se kuoli 30.6.1995, sinänsä kunnioitettavassa 133 vuoden iässä. 1.7.1995 syntyivät Ratahallintokeskus (kuollut 31.12.2009) ja VR-Yhtymä Oy. Tämän jälkeen rautatieliikennettä hoitava, valtion virastolta nimensä tunnuskirjaimet perinyt osakeyhtiö on järjestellyt itseään, toimintojaan ja nimiään sellaiseen tahtiin, etten yksiselitteistä selvitystä tästä lähihistoriasta ole edes nähnyt.

Rautatieliikenne ei Suomesta ole kuollut, ainakaan vielä. Vaikka rataosia onkin suljettu ja purettu, jätetty liikenteettä ja rataverkon supistussuunnitelmia on tehty. Ja vaikka osakeyhtiöllä ei ole raiteilla talvisin enää kesäkeli, kuten oli virastolla reilusti yli sata vuotta. Ja vaikka ensi kesäksi on luvattu, että raiteilla jatkuu talvikeli. Eli routavaurioiden korjaukseen ei ole varoja, minkä vuoksi junien nopeuksia joudutaan rajoittamaan talven vuoksi myös kesällä.

Kaksi viimeistä talvea junaliikenne on ollut otsikoissa ja asemilla junia odottavien hampaissa. Junavuoroja on peruutettu ja junat ovat kulkeneet myöhässä sekä lyhennettyinä niin, etteivät kaikki ole mahtuneet junaan, jos sellainen on vihdoin tullut. Tilastot täsmällisyydestä ovat surkeat ja todellisuus on ollut vielä surkeampi. Sillä tilastoissa ei lasketa myöhästyneitä ja laiturille jääneitä matkustajia, ainoastaan määräasemalle saapuneita junia.

Samanlaista on ollut palvelu rautatierahdin asiakkaille. Junat tulevat ja menevät miten sattuu. Tuotanto häiriintyy, kun raaka-ainetta ei tule ja valmis tavara ei mahdu enää varastoon. Sopimuksen päättyessä junakonserni poistaa ongelmat sillä, ettei se jätä enää tarjousta kuljetusten jatkumisesta. Ongelmista kärsivän asiakkaan luokse saattaa yllättäen tulla neuvottelemaan junakonsernin myyntimies, joka kauppaa maantiekuljetuksia. Ellei sitten yksityinen autoilija ole ehtinyt jo ennemmin.

Nämä ovat niitä kuuluisia Suomen erityisolosuhteita. Lähes kaikissa muissa Euroopan maissa junaliikenteessä on seurattu aikaa ja yrittämisen vapaus on tuotu raiteille kuten se on maanteillä, vesillä ja ilmassa. Ministeriö selvitti Suomessa junaliikenteen markkinoiden avaamisen hyötyjä, haittoja ja esteitä viime vuonna. Veturimiesten edustaja jätti eriävän mielipiteen, jossa vastusti kaikkea. Puolueet ja eduskunnat ovat olleet samoilla linjoilla. Ne ovat rakastaneet valtionyhtiön monopolia, keskittymistä vain parhaiten tuottavaan toimintaan eli kermankuorintaan, ja valtiontukea omalle yhtiölle, jonka tehtäväksi on annettu tuottaa voittoa.

Valtionrautateiden tehtävä oli tuottaa junaliikennepalveluita. Virasto toimi jopa voitollisesti noin sata vuotta. Sen oli kuitenkin mahdotonta kilpailla liiketaloudellisesti kannattavasti tieliikenteen ja autoilun kanssa, kun teitä sai käyttää ilmaiseksi mutta raiteet piti maksaa itse. Nyt ei valtionyhtiö enää maksa radoista, vaan se ansaitsee niilläkin. Junakonserni myy omistajalleen rakentamis- ja kunnossapitopalveluita, ja tulot lienevät moninkertaiset radan käytöstä suoritettuun ratamaksuun nähden. Eikä valtiolta riitä tarpeeksi rahaa rataverkon ylläpitoon.

Nykytilanne on kestämätön. Kenenkään tehtävä ei ole tuottaa junaliikennepalveluita. Junakonserni toimii kuten yritykset monopoliasemassa toimivat: se minimoi oman toimintansa, koska siten maksimoituu voitto. Se suojautuu kilpailulta romuttamalla kiireesti tarpeettomaksi jäävän junakaluston ja ylläpitää viranomaistoimintojen alihankkijana määräävän asemansa myös palveluissa, joita muutkin toimijat tarvitsevat. Junarahtialalle on ollut pyrkimässä kolme yritystä, mutta byrokratia on estänyt niitä saamasta toimilupaa. Ne eivät vielä edes tiedä, miten vaikeata toiminta VR-Yhtymän kanssa on.

Kenen kuuluisi viettää tänään syntymäpäivää? Tarkkaan ottaen tänään on suomalaisen junaliikenteen syntymäpäivä. Junaliikenteestä vastaa Suomessa Liikenne- ja viestintäministeriön Liikennepolitiikan osasto. Hei Kivimäen Minna, tarjoatko täytekakkua, jos tulen poikkeamaan? Siltä varalta, etten ehti, toivotan synttärionnea kuitenkin, myös ministeri Vehviläiselle!

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Kehittyvien kauppakeskusten Suomi?

Ympäristövaliokunta käsitteli maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) muutosta, jolla rajoitetaan kuntien kilpailua kauppakeskusten rakentamisessa. Valiokunnassa hallitus repesi, kun Keskusta oli muutosta vastaan. Erimielisyyttä on selitetty sillä, että lainmuutoksella kokoomusministeri pelaisi vain Helsingin pussiin estämällä kauppakeskusten rakentamisen Helsingin ulkopuolelle.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli, jota aiemmassa MRL:n muutoksessa vielä vahvistettiin siten, ettei valtuustojen kaavapäätöksiä tarvitse enää hyväksyttää missään. Tämän muutoksen logiikka oli siinä, että kaavat ovat kuntien oma asia, joka ei vaikuta kunnan rajojen ulkopuolelle. Kuntien rajojen yli vaikuttavat asiat päätetään maakuntakaavassa, joten kunnan yleis- ja asemakaavoitukseen ei kenenkään tarvitse puuttua.

Lempäälän Ideapark-kauppakeskus mainostaa vähän väliä Hesarissakin, ja karttakuva esittää, miten Ideaparkkiin voi ajaa autolla yhtä hyvin Helsingistä, Turusta ja Jyväskylästä kuin Tampereeltakin, joka sentään on melkein vieressä. Mainos osoittaa, ettei ole kyse yhden kunnan asiasta, kun vaikutusalueena on koko Etelä-Suomi.

Maaseutukunnissa ollaan katkeria siitä, että kunta ei saa menestystä ja työpaikkoja, kun se ei saa antaa rakentaa alueelleen kauppakeskuksia. Tällä tavoin valtio puuttuu kunnan oikeuteen päättää omista asioistaan. Kun kauppakeskus perustuu sadan kilometrin päästä tuleviin asiakkaisiin, se ei ole enää kunnan oma asia. Eikä se silloin kuulu enää kunnan omaan päätösvaltaan.

Kauppakeskus ei myöskään työllistä. Se vain siirtää osan kaupan alan työpaikoista entisistä kaupoista toisaalle. Kokonaisuutena kauppakeskus vähentää kaupan alan työpaikkoja. Sillä kauppakeskuksessa on suhteessa liikevaihtoon vähemmän henkilökuntaa kuin pienissä kaupoissa.

Eikä kauppakeskus tuota hyvinvointia. Elintaso, varakkuus ja elämän laatu eivät lisäänny siitä, että kauppojen määrä lisääntyy. Kuluttajan ostovoima muodostuu toimeentulon, ei kauppojen määrästä. Kun kauppamatka pitenee, ostovoima vähenee.

Keskittäminen on maaseutukuntien uhka. Kauppakeskus on keskittämistä. Yksi kunta voittaa kymmenen muun kustannuksella. Siitä ei synny kehittyvien kuntien vaan kehittyvien kauppakeskusten Suomi.